On synkkä ja sumuinen yö. Omakotitalon kokoiset kivespussit sykkivät ja hehkuvat oransseina. Jättiläishirviöillä on suvun jatko mielessä. Ihmisiä pelottaa ja kenraalit pitävät pommeja ratkaisuna. Hiroshiman muistava japanilainen on eri mieltä. Sellainenkin aavistus hänellä on, että Godzilla pyörii maisemissa ihan jopa syystä. Godzilla on isompi kuin Romeo & Julia -hirviöt. Otusten tappelu näyttää siltä kuin lokit kiusaisivat koiraa. Lokki läjäytti kerran päähäni, joten sympatiani ovat hurtan! Lopputekstit.

Ohjaaja Gareth Edwardsin esikoinen Monsters on hahmovetoinen mikrobudjetin hirviödraama. Pidän sitä tympeänä matkailumainoksena, jossa kliseiset joskin harvinaisen kuivat hahmot kävelevät eteenpäin. Niin sanottu loppuhuipennus sentään on omintakeisen runollinen. Godzilla on äijän toinen työ. Herra taiteilijalla on tunnistettava ääni ja äidinkielenä siansaksa.

Alku on lupaavahko. Mystisiä tapahtumia on tutkittava aivan kuten vuoden 1998 Godzillassa. Kaavamaisuudesta huolimatta tunsin muodostaneeni siteen filmiin, kun insinööriä tulkitseva Bryan Cranston tunteili antaumuksella: kaikki lähtee kiinnostavista hahmoista, piste. Mutta insinööri ei olekaan päähenkilö. Joskus hänen sotilaspoikansa vaikuttaa olevan. Roolissa nähtävä Aaron Taylor-Johnson on alusta loppuun väsynyt, tympääntynyt ja poissaoleva. Mainittu japanilainen, Ken Watanabe, aukoo suuta ja silmiä hämmentyneenä. Hahmokaarti oli tässä. Sotilasjohtajat ovat pahvia. Perheenjäsenet sanovat moi ja vilahtavat vaaratilanteissa. Eläväisin nainen on mukana minuutin.

Edellinen jenkki-Godzilla on hölmö yksityiskohtien osalta, mutta tarina virtaa loogisesti. Ennennäkemätöntä hirviötä ja sen motiiveja ei heti paljastettu, mutta kaikki selvisi rytmikkäästi. Uudessa viritelmässä monien huipentumien asiasisältö on se, että Godzilla on tuttu japanilainen Godzilla. Hurraa, se hönkäileekin. Mikä virka oli vihjailulla? Toki muut hirviöt ovat uusia, mutta tekeekö se niistä kiehtovampia, että Heisenberg kiihkoilee 30 minuuttia tärinöistä ja lukemista, jotka saattavat viitata Godzillaankin? Esimerkiksi Jurassic Parkissa vihjailuvaihe esitteli ajatuksia tyyliin "luonto löytää tien". Tässä elokuvassa japanilainen hourii, että Godzilla palauttaa tasapainon - koska monissa japanilaisissakin elokuvissa Godzilla on antisankari - koska...? Pitäisikö hurrata, kun Godzilla pelastaa kärpäsen kolmannenkin kerran kaiken järjen mukaan vahingossa?

Godzillaa nähdään niukasti. Iso osa tuhosta tapahtuu puheissa ja kaukana ja monitoreissa. Kun Godzilla karjaisee, kohtaus loppuu ja uutislähetyksessä näytetään farssimainen välähdys siitä, kuinka "lokki" yrittää sotkea Godzillan kampauksen. Kohtaus on vastaava kuin komedioissa, joissa jotkut puhuvat vakavina etualalla ja joku Jim Carrey spedeilee taustalla. Elokuvassa ei ole alustavastikaan järkeä. Hidas alku ei liity loppupuolen tapahtumiin edes siinä mielessä, että sen ansiosta "päähenkilöllä" olisi luonteenpiirre, henkilökohtainen tavoite tai ihmissuhde, jonka osapuolet katsoja osaisi tunnistusrivistä osoittaa. Ihmiset eivät saa aikaan mitään. Jos elokuvan nimi olisi Paavisaurus, kenelläkään ei olisi aavistustakaan siitä, miksi vieraiden lajien seksielämästä kiinnostunut Paavisaurus on mukana saati sitten nimihenkilö. Japanilaisissa elokuvissa hirviöiden motiiveja selittävät ainakin jotkut pirun keijukaksoset. Siinä on "alustavasti järkeä".

Erään kerran hirviö aiheuttaa hyökyaallon kokonsa vuoksi: otus on luonnonvoima, ei pahansuopa? Kivaa, jos tapahtumasarjan huipentuma olisi hitusen majesteetillisempi kuin mainittu lokkiuutinen. Elokuva vihjailee ja panttaa hämärryttäen sen mikä on olentojen koko, massa ja merkitys. Ne kykenevät jopa yllättämään ihmiset, vaikka ne ovat tuhansia kertoja isompia kuin maata tärisyttänyt T-Rex -93. En uskonut näkemääni, joten en pitänyt huippukohtiakaan intensiivisinä. Kuvasto on kuitenkin yritteliästä ja omintakeista ja runollisella tavalla dramaattista. Sellainen ääni Edwardsilla on. Katsoja viedään useaan otteeseen ruohonjuuritasolle todistamaan surrealistista hetkeä. Tarkkaan harkitut otokset kuten lähes inhimillinen ilme Godzillan savuun katoavalla naamalla korostavat tarinan absurdiutta. Katsoisin mieluummin Ed Woodin Godzillan, mutta oma viehätyksensä on visuaalisesti rikkaassa lahopäisyydessäkin.

Olen pari kertaa nähnyt odottamastani elokuvasta unen, jossa jotkut hetket ovat eeppisen upeita, mutta naurettavan epälooginen draama laahaa ja janoamani tyydytyksen tunne jää aina saamatta esimerkiksi koska hahmot katsovat väärään suuntaan. Uusi Godzilla on siis kirjaimellisesti painajaismainen.



Elokuvatraileri Filmtrailer.com in kanssa