Sonata Arctica: Pariah's Child
Sonata Arctican tuoreelle, kahdeksannelle studioalbumille, lupailtiin muistumia bändin alkuaikojen tunnelmasta. Jokainen voi tehdä omat johtopäätöksensä mutta nykypäivän Sonata Arctica on niin laajakatseinen ja moneen suuntaan taipuva ettei parin ensimmäisen levyn selkeämpää suoraviivaisuutta ole enää tarjottimella. Pariah's Child -kiekolla on selkeitä suuntaviivoja The Days of Grays -kiekon paisuttelevaan Nightwish-hekumoitiin mutta myös Unian kokeilunhalua ja vaikka otteita Winterheart's Guildin selkeistä melodioista. Teatraalisuus ja rock-operetti ovat Pariah's Childin yksi merkittävä sivujuonne.
Kiekon alun selkeät iskuviisut muistuttavat menneestä. The Wolves die young ja Running lights tekevät kunniaa bändin menneisyydelle. Take one breath innostuu jo leikittelemään Queen-viittauksilla ja rock-operetilla. Cloud factory lähtee rennosti lapasesta ja jälki on tarttuvan perinnetietoista. Blood on hieman erilaista, kerroksellista mutta hallittua ja rönsyilevää. What did you do in the war, dad? kasvaa ja kehittyy ja jälkikäteen katsottuna viisu levyn tietynlainen kulminaatiopiste.
Nimittäin rock-henkisempi Half a marathon elää vain mainion kertsinsä avulla ja oudolla puhemessulla vahvistettu X Marks the spot on outo tekele. Love on mainio slovari, tosin bändi on tehnyt vastaavia jo tukevan nipun. Levyn päättävä "taideteos", kymmenminuuttinen Larger than life on rock-oopperaa parhaimmillaan - erillinen saarekkeensa albumikokonaisuuden joukossa.
Sonata Arctica uskaltaa uudistua ja muuttaa hieman kulkusuuntaa mikä ilolla todettakoon. Pariah's Child ei kokonaisuutena aiheuta ylistäviä hurraa-huutoja mutta jokaisessa viisussa on parhaat hetkensä ja levyn läpikäynti on poikkeuksellisen miellyttävä kokemus. Bändin käyttämä väripaletti on kirkas ja ilmeikkäät sovitukset huokuvat raikkautta. Oikeastaan Pariah's Child vaikuttaa teemakokonaisuudelta, sillä mukana on paikoin ristiriitaistakin aineistoa joka kuitenkin asettuu uomiinsa kokonaisuuden palasena. Mikä parasta, Sonata Arctica ei toista samaa levyä vuodesta toiseen.
Kiekon alun selkeät iskuviisut muistuttavat menneestä. The Wolves die young ja Running lights tekevät kunniaa bändin menneisyydelle. Take one breath innostuu jo leikittelemään Queen-viittauksilla ja rock-operetilla. Cloud factory lähtee rennosti lapasesta ja jälki on tarttuvan perinnetietoista. Blood on hieman erilaista, kerroksellista mutta hallittua ja rönsyilevää. What did you do in the war, dad? kasvaa ja kehittyy ja jälkikäteen katsottuna viisu levyn tietynlainen kulminaatiopiste.
Nimittäin rock-henkisempi Half a marathon elää vain mainion kertsinsä avulla ja oudolla puhemessulla vahvistettu X Marks the spot on outo tekele. Love on mainio slovari, tosin bändi on tehnyt vastaavia jo tukevan nipun. Levyn päättävä "taideteos", kymmenminuuttinen Larger than life on rock-oopperaa parhaimmillaan - erillinen saarekkeensa albumikokonaisuuden joukossa.
Sonata Arctica uskaltaa uudistua ja muuttaa hieman kulkusuuntaa mikä ilolla todettakoon. Pariah's Child ei kokonaisuutena aiheuta ylistäviä hurraa-huutoja mutta jokaisessa viisussa on parhaat hetkensä ja levyn läpikäynti on poikkeuksellisen miellyttävä kokemus. Bändin käyttämä väripaletti on kirkas ja ilmeikkäät sovitukset huokuvat raikkautta. Oikeastaan Pariah's Child vaikuttaa teemakokonaisuudelta, sillä mukana on paikoin ristiriitaistakin aineistoa joka kuitenkin asettuu uomiinsa kokonaisuuden palasena. Mikä parasta, Sonata Arctica ei toista samaa levyä vuodesta toiseen.
Keskustelut (2 viestiä)
10.05.2014 klo 00.12
10.05.2014 klo 08.59
Tässä levyssä ei tunnu olevan yhtään koukkua joka saisi kuuntelemaan lättyä uudestaan ja uudestaan