Rocky Balboa ja "Kuin raivo härkä" Jake LaMotta päättävät kohdata kehässä hetkeä ennen kuin he täyttävät 70. Hahmojen nimet ja historia on vaihdettu, mutta mukana on suoria viittauksia klassisiin nyrkkeilyelokuviin ja herrat Sylvester Stallone ja Robert De Niro, joten tavallaan Legendat kehässä (Grudge Match) on kohtaaminen tyyliin... Alien vs. Predator? Mitä pitäisi odottaa, sitä eivät tiedä tekijätkään. Hitaassa ja raihnaisessa tusinadraamassa on komediaa nipin napin sen verran, että tuntuu turhalta nipottaa epärealistisuudesta. Rotuaan mainostava kiljuva musta promoottori ja toisen legendan hoopo valmentajakäpy kelluvat omissa universumeissaan verrattuna masentuneeseen Stalloneen, joten riippumatta siitä mikä tunnelma on olevinaan, ei noloin tyylirikko ole ainakaan se, että rapakuntoiset tomuvaarit venyvät ihmetekoihin kuten nuorukaisten kaatoon läpsäisyillä.

Stallone on Henry "Razor" Sharp ja De Niro on Billy "The Kid" McDonnen. Razor jäi eläkkeelle nöyryytettyään Kidiä, joka aiemmin oli päihittänyt hänet. Vanha viha roihahtaa, kun heidät kutsutaan örisemään ja hakkaamaan nukkea pallopuvuissa videopeliä varten. Kohtaus on sitä tasoa kuin robottipiika Rocky IV:ssä ja tietokonesimulaatio Rocky Balboassa, mutta jos kyseessä on parodiaa, kirjoittaja unohti kertoa muille. Peter Segal ohjaa lähes koko sotkun innottoman tasapaksulla, jopa tunkkaisella tyylillä, joka jätti allekirjoittaneen usein ihmettelemään, miksi kohtaus jatkuu tai loppui. Rocky-sarja kerjää parodiaa. Elääkö Razor robotin kanssa? Ovatko hänen masennuskohtauksensa musiikkivideoita? Ei, mutta heh heh, teurastamossa hän luulee, että hänen on hakattava sianraatoa Rockyn tavoin, mutta eh valmentaja vain noutaakin kyljyksen.

Jenkeillä on omat juttunsa. On hankala sanoa miten kaukaa haettuja ovat kohtaukset, joissa Razor ja The Kid mainostavat tulevaa matsiaan tekemällä muun muassa supernolon ravintolamainoksen. Hyvää elokuvaa hetket eivät ole, vaan syitä saada tähdet yhteisiin kohtauksiin. Niidenkään myötä elokuva ei laahaa tarpeeksi pitkään, joten kuvioihin palaa hengetön Kim Basinger, joka tykkää yhä Razorista, vaikka hänen poikansa isä on The Kid. Ympärikliseisiä kaunoja tuskin voitaisiin ympärikliseisemmin käsitellä. Arvasin jokaisen käänteen etukäteen lukuunottamatta tilanteita, joissa arvaukseni olivat käänteitä asiallisempia. Luovuus loistaa, säkenöi, rätisee poissaolollaan.

Siitä ilahduin, etteivät Stallone ja De Niro yritä olla hauskoja. Molempien virallinen komedianaama on sietämätön, kun taas möllöttävä Stallone voi toimia. Mies käyttää haavoittunutta Rocky-ilmettä, mutta toisin kuin kehnoimmissakin Rockyissä, tunnetila ei ole ymmärrettävä eikä se purkaudu. De Nirolla on energiaa. Se auttaa, että The Kid on renttumainen ja kiinnostuneempi matsista. Hän on "paha poika". Sitä en opi ymmärtämään, miksi kaikesta aluksi kieltäytyvä "kunnon mies" on kliseenä niin suosittu. Senkö on tarkoitus auttaa katsojaa samaistumaan yksioikoiseen mölkerö-Sylttyyn, ettei äijällä ole intohimoa, vaan käytännön ongelmia kuten laskupino? Stalloneen verrattuna piristävää on sekä Kevin Hartin "olen musta, iik, supergreen" -huumori, että Alan Arkinin yritykset provosoida 90-vuotiaita konservatiiveja.

Jos matsi ei tunteen palossa tai uljaassa korniudessa Rocky-matseille pärjääkään, se on Rocky-tyyppinen ja ihan jees. Huumoria matsiin ei kuulu. Idea esinahkalihaseläkeläisten matsista on niin älytön, että lajityypiksi valittiin komedia, mutta sitten tekijät vain tahtoivat nähdä sen matsin. Jos jollakin - kenellä vain, vaikkapa Hartilla - on visio, hän ei ole keskustellut siitä muiden kanssa. Jos hukattua potentiaalia pitäisi ryhtyä suremaan, löisin ensimmäisenä kynsisakset kiinni reiteeni herätäkseni. Suurena Rocky-fanina katsoin silmät suurina ja hikisin käsin vuoden 2006 Rocky Balboaa peläten viisikymppisen Rockyn loukkaantuvan. Legendat kehässä ei alustavastikaan aktivoinut nostalgisia tuntemuksia. Stallone ei ole Rocky automaattisesti.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa