Läheisyys saa aikaan terveydelle myönteisiä kemiallisia reaktioita. Sopii mietiskellä, onko siinä mitään moraalitonta, jos menevä mies hieroo vieraita naisia ulko- ja sisäpuolelta ja hyväksyy palveluista pientä tippiä. Mietiskelyn sijasta voit vain tölväistä ulos mielipiteesi prostituoiduista ja heidän asiakkaistaan. Tai koettaa kätkeä tölväisyn pseudotaiteelliseen potaskaan.

John Turturron ohjaus Fading Gigolo on köyhän miehen Woody Allen -komedia, jollaisia Woody on ohjannut itsekin. Charmikkaan hupsuista mutta lopulta yksioikoisista hahmoista osa höpöttää kirjoitettua ja osa improvisoitua dialogia. Elementit eivät aina rimmaa. Jos dialogia ja tarinaa jaksaa ajatella, kyseessä taitaa olla 30-50 vuotta ajasta jäljessä oleva yritys vaikuttaa yhteiskunnallisiin asenteisiin? Woodyn vetelimpien ohjausten yläpuolelle Turturro nousee yhdellä tyylivalinnalla: mukana on näyttelijä Woody Allen. Woody on jättänyt omissa töissään viuhahtelun vähemmälle, vaikka hän on tyylinsä paras puoli. Tällä erää hän näyttelee eräänlaista 78-vuotiasta Woody Allenia, joka hetken mielijohteesta ryhtyy parittamaan rikkaille daameille Turturron näyttelemää lähes kuusikymppistä ystäväänsä.

Woody osaa puhua mustan valkoiseksi. Miellyttävänä mutta isoja palkkioita välistä vetävänä sutenöörinä hän näyttäytyy kiehtovan viettelevänä paholaishahmona - jos käytät liikaa mielikuvitusta. Pian rönsyily kyllä tappaa liiat luulot: hahmo on Woody. Turturron tulkitsema kukkakauppias on lievästi hämmentynyt uusista puuhista. Ne kuitenkin sujuvat. Woody on automaattisesti hupsu innostuessaan parituksesta, mutta varsinainen vitsi on se, että naiset näkevät kulahtaneessa gigolossa mystiikkaa ja ammattimaisuutta. Aromikkaasti kypsynyt Sharon Stone ja asuistaan ulos pullistuva Sofía Vergara ovat lelun tarpeessa.

Söpöllä säästölipashymyllä siunattu Vanessa Paradis näyttelee varautunutta leskeä, joka noudattaa kuuliaisesti juutalaisia säädöksiä. Jo kosketus on hänelle iso asia. Herkkä suoritus höperössä filmissä on hämäävä. Hipilöinti alkaa tuntua aistikkaalta ja jutustelu tunnustelevan romanttiselta. Panemisesta huolimatta Turturron hahmo on varautunut, joten ehkä kaksi hahmoa herää kukkaan? Ehkä. Ehkä elokuvalla on ymmärrettäviä piirteitä, mutta tunteilu keskeytyy muun muassa, kun moraalia vartioivat joulupukkijuutalaiset kidnappaavat Woodyn, eivätkä edes kunnon vitsin vuoksi, vaan sanoakseen soo-soo. Tyyli heittelehtii miten sattuu, joskus muutaman sekunnin välein.

Tapahtumapaikka on juutalainen naapurusto ja huumori on sen mukaista. Taustalla soi vanhojen ihmisten musiikkia kuten jatsia ja gramofoni-iskelmiä. Abrahamin päiviin jämähtäneet partatontut eivät ymmärrä popkulttuuriviittauksia ja lapsillekin pitää selittää, että pesis on hauskaa. Taustalla selvästikin on visio. Se nyt vaan jää hämäräksi, kun Turturro käsittelee maailmaa ja hahmoja itsestäänselvyyksinä ja vain tästä gigolo-tabusta hieman keskustellaan. Woody on tavallaan realistinen versio sankareista, jotka rikkovat tabut ja uudistavat jäykkää yhteiskuntaa: hän ei saa aikaan juuri mitään.

Näyttelijät pelaavat charmikkaasti yhteen silloinkin kun materiaali on uneliasta. Mainittu musiikki on miellyttävää, siveää. Pikkutuhmille jutuille ja Woodyn pälpätykselle kehittyy pohja, jolta ponnistaa. Kiitos lyhyyden en tylsistynyt, mutta ehdin mainiosti analysoida puutteita elämysten välissä. Liev Schreiberin näyttelemä kiltti mutta miehisyydessään hitusen uhkaava poliisi on yksi hukattu mahdollisuus: ympäristöön reagoiva hahmo on kiinnostavampi kuin passiivinen päähenkilö, mutta ei hänkään tee mitään, minkä johdosta häntä olisi pakko edes ajatella. Leffan nimi on ensimmäinen esimerkki siitä, miten hommat toimivat vähän sinnepäin: mukana ei ole parhaat päivänsä nähnyttä gigoloa. Gigolo Rising olisi osuvampi otsikko, mutta Turturron kivekset on luultavasti poistettu ja ironisestikin aggressiivinen sana olisi aiheuttanut hänelle närästystä.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa