En ole enää humalassa. Pitkästä aikaa näin nesteytyksen tarpeelliseksi, koska sain ennakkotietojen pohjalta vahvan vision siitä mitä The World's End yrittää olla. Kyseessä on zombiekomedian Shaun of the Dead ja kyttäkomedian Hot Fuzz tekijöiden uusin. Viisi kaverusta yrittää nauttia 12 tuoppia olutta. Juhlavassa mutta sankareiden mielentilaa taktisesti jäljessä olevassa nousuhumalassa elokuva on taivaallinen, koska se toimii muutenkin. Alkoholi paikkaa katsojan puutteita. Katsoessani leffan uudestaan selvin päin, ihailin yhä suuresti sitä, miten harkitun itsetietoisia mutta vekkulin rentoja ovat osa-alueista kaikki. Lisäksi tiedostin olevani itse hyppysellisen tylsempi.

Jäykän koomiset keski-ikäiset perusbritit päättävät tempaista kännit menneiden kunniaksi. Käytännössä vain yksi heistä haluaa tätä. Nick Frost, Martin Freeman ja kumppanit ovat edistyneet elämässä, mutta Simon Peggin näyttelemä renttu uskoo, että edellinen yritys kiertää kotikylän kapakat oli hänen elämänsä paras ilta. En pidä Peggistä automaattisesti enää nykyään, mutta tämänkertaiseen surullisen hahmon ritariin tykästyin ensisilmäyksellä, kun rähjäisen Peggin ruttuinen naama kurtistui hänen hymyillessään nostalgiannälkäisenä. Jos nämä britit naljailisivat ja antaisivat anteeksi ja loppu, se varmasti olisi mukava draamakomedia. Riemastuttavasti lajityyppi vaihtuu sci-fiksi vaiheessa, jossa useimmat draamat ovat läpinäkyvästi alustaneet käänteensä.

Vanha suola janottaa. Kaunat nostavat päätään. Isoilla miehillä on haavoja sielussa. Lajityypin vaihto voisi olla katastrofi. Usein kivatkin yllätyskäänteet kääntyvät tappioksi, jos katsoja tuntee, että häntä on manipuloitu. The World's End tietää mitä se on tekemässä. Usein dialogi käsittelee ajankohtaisia asioita, mutta samalla vitsikkäästi joko kommentoi kokonaisuutta tai maalaa kuvaa hahmojen historiasta. Kärjistettyjä vitsejä ja samaistuttavia hetkiä yhdistellään jo ennen "lajityypin vaihdosta", joten tyyli ei niinkään muutu kuin kehittyy. Hahmot jatkavat ryyppäämistä parempien ideoiden puutteessa ja näyttelijät myyvät humalatilan. Velikullat panikoivat, hitusen hihittelevät ja keskittyvät epäolennaisuuksiin, kun ajatukset harhailevat. Juoni ja hahmot sekoavat samalla rytmillä, miksei siis katsojakin.

The World's End parodioi kahta lajityyppiä tai jopa kahta selkeää tarina-aihiota, ollen useimpia pilkan kohteita osuvampi: jännittävämpi ja liikuttavampi. Toisellakin kierroksella kunnioitin kylmillä väreillä jo pelkkää teknistä puolta; ensimmäisellä aallot tulvivat yli silmistäni kun meno kiihtyi. Ohjaaja Edgar Wright ylittää itsensä yhdistämällä brittiläisyytensä siihen, mikä oli hyvää sieluttomassa vauhtisekoilussa Scott Pilgrim. Harkittuja koreografioita sisältävän tappelun toteutus vähillä leikkauksilla on haastavaa. Vielä vaikeampaa on tiedostaa, minkä verran kameraa heilutellaan ja miten epärealistisia elementtejä käsitellään, jottei rumista ryyppääjistä kertova leffa lässähdä vaan sähköistyy. Toteutus kestää vertailua keskitasoa kovempiinkin toimintapätkiin tyyliin Captain America 2, mistä seuraa ajatus, että Wrightin Ant-Man saattaa olla tyydyttävämpi Marvel-tapaus kesällä 2015 kuin Avengers 2.

Lopetus on ainoa yksityiskohta, josta olen ratkaisevasti eri mieltä itseni kanssa. Humalassa toivoin lopetuksen rikkovan älyvapausennätyksen ja selvin päin toivoin lopetuksen olevan komein esimerkki siitä, että elokuva osaa aina ottaa askeleen taakse ja käsitellä hahmoja moitteettoman loogisesti. Kaikkia ei voi miellyttää, ei varsinkaan kaikkien kaikkia eri tavoin lääkittyjä sivupersoonallisuuksia. Joka tapauksessa, yksi vuosikymmenen visionäärisimmistä kreisikomedioista ei saa täysiä pisteitä, koska kirjoitin arvostelun selvin päin ja pari pientä juttua alkoi hiertää.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa