Nerous ja hulluus ne toisistaan tykkää. Darren Aronofsky kertoo tarinan Nooan arkista vakavalla naamalla lisäten siihen muita Raamatun teemoja ja aina ajankohtaisia uskon kysymyksiä. Pohdiskeleva aikuisten elokuva ei häpeä vaan kärjistää fantastisia elementtejä. Selkeimpänä esimerkkinä langenneet enkelit esitetään hohtavasilmäisinä kivihirviöinä, jotka ovat olemukseltaan jotakin stop-motion-muovailuvahan ja Transformersien väliltä. Visio ei ole tasainen, mutta jotakin kautta kaikki on perusteltavissa. Kivikasojen rooli selkenee, kun ne avautuvat vaikeasta jumalsuhteestaan. Helppoa ei ole ihmisilläkään täystuhoa odotellessa, tai muutenkaan.

Rytmin löytymisessä kestää tovi. Russell Crowe on jäykkä Nooa, joka pitää perheensä kaukana barbaareista. Jumala puhuu unikuvien kautta. Kun iloton suorittajamies koettaa tajuta vihjeet, tarina putputtaa tyhjäkäynnillä, mutta kun sama tyyppi tuntee olevansa Jumalan asialla ymmärtämättä täysin miksi, homma muuttuu filosofiseksi. Nooan asenne vertautuu kulttijohtajien hourailuun. Hän on myös ensimmäinen kettutyttö ja ensimmäinen ihmisyyttään häpeävä itsensä ruoskija. Elokuva on suhteellisen puolueeton. Ensimmäisen murhaajan eli Kainin jälkeläisten hallitsema yhteiskunta on kuolemassa tuhoamansa luonnon mukana, mutta monet hukkumistuomion saavista ovat syyttömiä ja empatiaa riittää syyllisillekin.

Ray Winstonen näyttelemä kuningas Tubal-cain on saatanallinen hahmo, mutta se on asia erikseen mitä "saatanallisuus" tarkoittaa. Tubal-cain hallitsee pelolla ja voimalla ja muistuttaa, että ihminen on Jumalan kuva. Hän kokee Jumalan hylänneen ihmiset. Jumala on itsestäänselvyys: tieto tulvasta ei hämmennä vaan suututtaa. Hänen erinäiset repliikkinsä ovat asiayhteydestä irroitettuna viettelevämpiä kuin Nooan pahimmat houreet, mutta asiayhteys on se, että hän on saanut tilaisuutensa ja hänen valtakuntansa on luomakunnalle syöpä. Itsenäisyys rinnastuu itsekkyyteen.

Jumala esitetään mysteerinä. Hyvät, pahat ja rumat katsovat taivaalle, mutta joutuvat tekemään päätöksensä fiilispohjalta. Sitähän se usein on. Raamatusta löytyvä tarina on lyhyt ja toteavainen ison Jullen totteluoperaatio, mutta opuksesta löytyy muutakin. Jopa Jeesus rukoili ahdistuneena Getsemanen puutarhassa, josko kärsimykset voitaisiin jättää väliin. Hän toki antoi esimerkkiä: Jumalan tahdolle on nöyrryttävä. Aina ei ole selvää millä tavalla, mutta tutki tunteitasi, sanoi... ainakin Darth Vader.

Tulkintani mukaan hyvän ja pahan tiedon puusta syöminen on vastaava käänne kuin se, että lapsi itsenäistyy vanhemmistaan. Jumala on vähitellen luopunut ihmisten ohjaamisesta. Arkkitarina kenties voidaan nähdä tarinana (ohjatusta) evoluutiosta, ehdotin viime viikolla. Elokuvan hahmot tulkitsevat tapahtumia omien persoonallisuuksiensa kautta. Omituisin tulkitsija on Aronofsky, joka ei suostu valitsemaan realismin ja symboliikan väliltä.

Mukana on montaasi maailman synnystä. Tieteelliset ja uskonnolliset käsitykset yhdistyvät taiteellisesti. Toisaalta sitä ei kommentoida, miten ekosysteemi tervehtyy vedenpaisumuksen jälkeen. Raiskaako seepra syntymättömän lapsensa, jotta myös syntyvä seepra synnyttää välittömästi, jotta leijonilla on pureksittavaa kunnes insestiseeproja on laumaksi asti? Epäolennaista, hymähtää Aronofsky. Komeat tehostekohtaukset toteutettuaan hän käsittelee eläimiä vain yleisellä tasolla dialogissa. Tarinassa on aukkoja moniin hömppäfantasioihin verrattuna, mistä huolimatta mainitut herrat ja Jennifer Connelly Nooan vaimona ja Emma Watson ottotyttärenä tekevät parhaansa myydäkseen tapahtumat ja tunteet aitoina ja samaistuttavina.

Elokuva on synkkä, vakava, melodramaattinen ja ylitseampuva, kuten on toisaalta Vanha testamenttikin. Draaman takkuillessa alkupuolella, ja myöhemminkin, kun Nooan pojan kapinahenkeä ei käsitellä erityisen näppärästi, syy ei ole kivihirviöissä vaan draamassa itsessään. Aronofsky ahmii teemoja. Vaikka hän välttää luettelomaisuuden, on olemassa sellainen synti kuin ylikirjoittaminen. Painavaa asiaa on niin rutosti, että reilun kahden tunnin mittainen paketti voitaisiin paisuttaa kolmetuntiseksi vähemmän tuikitärkeällä mutta elävöittävällä hahmovetoisella materiaalilla.

Leffa ei voi juuri kunnianhimoisemmaksi muuttua. Aiheena on tavalla tai toisella kaikki. Noah on mestariteos jos ei toteutuksen puolesta niin asenteeltaan. Kun leffa toimii, se on absoluuttisen eeppinen niin sisällön kuin kuvaston suhteen.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa