Tunnetusti sodanvastainen ja lentokoneista tykkäävä ohjaajalegenda Hayao Miyazaki vapauttaa Zero-hävittäjiä suunnitelleen Jiro Horikoshin vastuusta. Pitää uskaltaa elää, vaikka elämäsi olisi tappoaseiden tehtailua. Amoraalinen elokuva ei anna syitä kiinnostua mistään, tai edes väittää vastaan. Kyseessä ei ole isänmaallinen, ei politikoiva, ei pohdiskeleva eikä intiimi teos. Ilmeettömät animehahmot suunnittelevat lentokoneita. Wikipedian mukaan Horikoshi ei sodasta tykännyt, joten hänestä olisi mahdollista tehdä draama, jossa sisäiset ristiriidat näkyvät silmissä onnistumisten hetkillä. Tässä teoksessa hän kohauttaa olkapäitä. Ei ehkä kirjaimellisesti, mutta pitäähän leffaa tulkita.

Fiktiivisessä sivujuonessa Horikoshi rakastuu tuberkuloosia sairastavaan naiseen. Kaksi samannäköistä animehahmoa ottavat hattuja ja muita tuulen riepottelemia asioita kiinni kunnes he myöntävät toisiaan rakastavansa. Käytös on kuivan kohteliasta. Teoriassa tytön tila harmittaa Horikoshin sukuakin, mutta tenhoavan draaman sijaan tyttö mm. lausuu, että tapasin muuten siskosi ja ystävystyimme heti. Pahimmillaan elokuva vaikuttaa vaihtuvan toiseen, kun työelämästä siirrytään yksityiselämän puolelle. Pitää uskaltaa elää, sitä sanomaa sairauden käsittelykin tukee, mutta suunnittelin kamikaze-iskua valkokangasta kohti, joten sanoma voisi olla puhuttelevampikin.

Horikoshi uneksii ei naisestaan vaan fantasiamaisista ilma-aluksista, joiden siivillä hänen italialainen esikuvansa tanhuaa. Miyazakin ystävänä ilahduin fantasiasta, kunnes aloin ajatella, ettei mestari osaa muutakaan. Hyvä keksijäelokuva vie katsojan päähenkilön eikä ohjaajan päähän. Siinä on niukasti logiikkaa, että taivaanrannan maalari Miyazaki lainaa oman tutun mielikuvituksensa Horikoshille, joka noin muuten on jäykkä matematiikka-menninkäinen. Uni-italialainen on osa Horikoshin alitajuntaa, mutta vähäisten oivallusten antaminen mielikuvitusystävälle ei auta Horikoshia elävöitymään. Hereillä Horikoshi pohtii mm. kalan ruotojen kaarevuutta. Elokuva poukkoilee miten sattuu, eikä keksimisprosessi ole lainkaan selkeä. En ollut alustavastikaan kiinnostunut siitä, nouseeko yksikään prototyyppi ilmaan vai ei.

Miyazaki astuu samoihin miinoihin kuin Timo Koivusalo ja muut elämänkertaelokuvien antimestarit. Tapahtumia luetellaan. Fiktiivisyydestä huolimatta rakkaustarina on mielikuvituksen varaan jäävä sivumaininta, joka on toteutettu pokémon-kouluttajilla, eikä perustason inhimillisyyteen kykenevillä näyttelijöillä. Alkupuolella Horikoshi on kuin autistinen Aladdin auttaessaan tuntemattomia ja tarjotessaan kakkua köyhille lapsille. Ok, hän on siis hyvisten puolella. Unohdetaan ristiriidat, unohdetaan draama, unohdetaan tarina - mutta käytetään vielä puolitoista tuntia sen selittämiseen, että hän sai naista ja teki lentokoneita.

Tekeleen arvo elokuvana lähentelee nollaa. 3/4 lyhyempänä kyseessä olisi näkemisen arvoinen elävä maalaus. Monet staattiset kuvat kelpaisivat galleriaan. Kun taustan tyyli säilyy maalauksellisena, vaikka lukuisat yksityiskohdat kuten ruoho liikkuvat, kuvataiteen ystävä ei tarvitse kontekstia nauttiakseen. Lopulta tuumin, että ne yksinkertaisemmat kalvot, joilla hahmot ovat, voitaisiin jättää pois. Jos lähden taidenäyttelyyn, en tahdo nähdä mestariteoksissa mitään muumitarroja.

"Miyazakin käsitys moniulotteisuudesta on se, että joka toinen nyrkki peräsuolessa -muppetti muuttaa kirjaimellisesti muotoaan satunnaisista syistä ja taas lennetään."

- Peltonen, 2009

Tuo oli epäsuora kehu. Miyazakin huikea mielikuvitus ja pinnan alla piilevä henkevyys on tehnyt sivuseikan siitä, että hänen ihmishahmonsa (muut kuin jättipäänoidat) tapaavat olla samasta puusta kirveellä veistettyjä. Annan täydet pisteet elokuville Prinsessa Mononoke, Henkien kätkemä ja Liikkuva linna - palvon niitä. Henkevyys uupui jo vuoden 2009 elokuvasta Ponyo rantakalliolla. Mielikuvituksen rippeet toimivat vain tahattomana itseparodiana elokuvassa Tuuli nousee (Kaze tachinu). Hyviä eläkepäiviä, herra Miyazaki.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa