Ohjaaja Neil Jordan on yleensä taitava paheksuessaan miehistä jäyhyyttä. Esimerkiksi elokuvissa The Crying Game ja Aamiainen Plutolla jörrikät mesoavat kun palliväen heteroperinteitä uhataan, mutta toisaalta tunnelmat kääntyvät toiveikkaiksi, kun äijät ehtivät ajatella. Jordan tunnetaan myös erinomaisesta vampyyrielokuvasta Veren vangit. Siispä Byzantium on pettymys kaikin puolin. Se, ettei vampyyreillä ole torahampaita, vaan paha peukalo, on ainoa asia jonka muistan vielä huomenna Gemma Artertonin keuhkojen ohella. Päähenkilövampyyreistä toinen on prostituoitu, koska aikanaan miehet pakottivat hänet sellaiseksi. Myös hänen nykyiset ongelmansa johtuvat sovinismista. Lopputekstit.

Gemma näyttelee äitivampyyria ja Saoirse Ronan tytärvampyyria. Ikää on satoja vuosia. Gemma on sinut itsensä kanssa. Hän käyttää seksuaalisuuttaan syödäkseen ja tienatakseen. Saoirse vaikuttaa vastavalmistuneelta. Hänellä on huolestunut ilme ja hän runoilee angstinsa paperille; jos hän olisi 16-vuotias hän olisi pikkuvanha, mutta ollessaan mummoasi triplasti tomuisempaa antiikkia hän on vain ruikuttaja, jonka vuodet eivät näy muussa kuin siinä että hän mainitsee ne. Hän on olevinaan järjen ääni: hän on empaattinen eutanasia-enkeli. Gemmakaan ei teurasta ketä tahansa, mutta hän on temperamenttinen.

Saoirse tahtoo kertoa kaiken ulkopuolisille, joten hän kertoo. Itsestään hänellä on niukasti paljastettavaa. Leidien totutellessa elämään uudella paikkakunnalla, takaumat selittävät pääasiassa Gemman syntytarinan. Pahat miehet eivät häntä arvosta, alleviivatusti. Se siitä teemasta. Miksi leffa piti katsoa? Eräs kuolematon sovinisti viittaa historialliseen Byzantiumin kaupunkiin, joten pitäisikö lukea Wikipediaa ja oivaltaa joku symbolinen taso? "Byzantium" on myös hotellin nimi, mutta hotelli ei ole sen tärkeämpi tapahtumapaikka kuin muutkaan. Fantasiapuolen huipennus on tökerösti punaiseksi värjääntyvä tehosteputous.

Jordan ei ole terävimmillään. Näin perusasioissakin kuten musiikin käytössä ja kuvauksessa tasapaksuutta jo ennen kuin luovuin toivosta. Tarinasta uupuu tasapaino. On äidin ja tyttären suhde, on historiallisia suhteita ja on uusikin suhde, kun Saoirse ystävystyy Ron Weasleyn leukemiaa sairastavan veljen kanssa. Hahmovetoisen fantasiadraaman ainekset ovat kasassa, vaan kun asetelma on esitelty, leffa keskittyykin taustatarinan selittelyyn ja hukkaa aikaa hahmoihin, jotka ihmettelevät sitä. Mainitsen teoksen Ystävät hämärän jälkeen muistutuksena siitä, miten vampyyrifilmit voivat luoda herkän perverssejä tunnelmia, mutta Byzantium kolisee onttouttaan heikompaankin kamaan verrattuna.

Saoirse menee hukkaan vaisussa roolissa. Selittely ja pianon pimputus eivät rikasta kuvaa ikuisen elämän traagisuudesta maalaa. Gemma sen sijaan on sähäkkä villikissa. Vuosia sitten väitin, että Gemma on turhan arkinen (erään muun) roolin vaatimuksiin nähden, mikä on yksi järjettömimmistä ajatuksistani sen ohella, etten jo ensisilmäyksellä rakastanut Rachel Weisziä. Gemmassa yhdistyy lempeys ja kuumuus tavalla joka sopii viettelevälle vampyyrille kuin valkosipuli kaikkeen. Byzantiumilla on hetkellisiä eroottisia, inhimillisiä, verisiä ja mystisiä ansioita. Valitettavasti jopa Twilight-saaga on - jos ei syvällisempi tai terveellisempi, niin - enemmän ajatuksia herättävä tutkielma miesten ja naisten hulluudesta.