Philomena
Ensi-ilta: | 31.01.2014 |
Genre: | Draama, Komedia |
Ikäraja: | 7 |
Philomena on hyvän mielen elokuva. Nimihenkilö on ihana mummeli. Hän tietää miten maailma toimii, muttei löydä aina oikeita sanoja, vaan näyttäytyy hupsuna sivistyneen sir toimittajan rinnalla. Philomena suhtautuu poikansa kohtaloon tunteellisesti, eikä hän ole varma, onko tieto toivoa arvokkaampaa. Philomena ei ole täydellinen ihminen, itsensäkin kanssa hänellä on sovittavaa, mutta hänellä on sydämessä rakkautta, joka loppupeleissä johdattaa. Hän ei janoa oikeutta. Se on toimittaja, joka kutsuu nunnia pahoiksi enemmän ja vähemmän sarkastisesti, kun Philomena taas korjaa, että osa heistä oli kilttejä. Hän näkee elämässä hyvää.
Maallistuneessa mummussani oli hieman samaa kuin Philomenassa, mutta Philomena ja elokuva ovat hyvin kristillisiä riippumatta siitä, kykenevätkö kristillisyyksiin muutkin kuin kristityt. Nunnien kylmyydessä ei ole mitään kristillistä, vaan valta on johtanut rappioon. Se, että maalliset murheet stressaavat toimittajaa, ja se, että hänestä tulee väsyneenä töykeä, eivät puolestaan ole ateismin vaan hänen ominaisuuksiaan. Myös harrastelijakristitty saattaa olla älykkö, joka lievittää tuskaansa sarkastisella itsesäälillä, jonka teho verrattain pieniinkin murheisiin on rajattu. Elokuvan jälkeen mielessäni pyöri pääasiassa se ajatus, että suhtautuminen siihen mitä tapahtuu on vähintään yhtä tärkeää kuin se mitä tapahtuu. Jos filosofioiden vertailua esiintyy, se on käytännönläheistä.
Philomena ja toimittaja etsivät poikaa Yhdysvalloista saakka toimituksen piikkiin. Tarina on tosi ja niin sanotusti uutiskynnyksen ylittävä, mutta kuten toimittajan esimies vihjaa, näkökulma on tapahtumaluetteloa arvokkaampi. Philomenaa näyttelevä Judi Dench ja toimittajaa tulkitseva Steve Coogan pelaavat erinomaisesti yhteen. Jin & jang -tyypinen pari ystävystyy. En todella syttynyt elokuvalle ennen kuin he olivat kahden, mutta sittemmin koin palkitseviksi pienetkin vivahteet ja vitsit, kun he reagoivat hauskasti ja inhimillisesti toisiinsa ja vähäeleisiin mutta tunteellisiin tapahtumiin. Philomenan aivoitukset ovat mutkikas sekoitus surua, kohtalon hyväksyntää ja itsekritiikkiä, joten oivaa, että Denchin silmäkulmat ja rypytkin puhuvat.
Sellaiset elokuvat kuin tämä ja vaikkapa 12 Years a Slave väittääkseni puhdistavat sielun. Empatiani on harvinaisen vahvaa ihmisyytensä säilyttävää päähenkilöä kohtaan. Philomena ilmaisee empatiaansa suomalla ajatuksen jopa sille, onko hänestä vaivaa lehdelle, jolla takuulla on varaa mokata keikka. Empatiaa harrastettaessa itsesäälille jää vähemmän aikaa, joten näet nenääsi pidemmälle, joten putsattuja ovat silmätkin eli sielun peilit - runoutta, saakeli. Empatian sekaan on hyödytöntä sotkea kiukkua, jota tämä tarina ja 12 years voivat herättää.
Ohjaaja Stephen Frears on parhaimmillaan antaessaan tunnelatauksen itsestäänselvyyksille, jotka eivät ole itsestäänselvyyksiä varsinkaan tunnelatauksen olemassaolon sivuuttavissa piireissä. Dirty Pretty Things ("laittomia siirtolaisia käytetään hyväksi"), Mrs Henderson esittää ("tissiviihde on ihmisoikeus") ja Philomena ovat suosikkejani hänen töistään.
Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa
Keskustelut (2 viestiä)
05.02.2014 klo 08.50 1
05.02.2014 klo 14.45 4
Nimimerkin SteveMcQueen kommentille annan kuitenkin vain kolme tähteä. ***