Amerikkalainen Oldboy on valmiiksi pureskeltu versio samannimisestä korealaisesta jännäristä, joka on "eeppisten jännärien" eli epärealististen mutta ihon alle menevien trillereiden ehdotonta eliittiä. Positiivisesti ajateltuna jenkkiversiolla on oma identiteetti. Alkuperäisteos esitteli hassun humalaisen sedän, sulki hänet yli kymmeneksi vuodeksi hotellihuoneeseen ilman selitystä ja vapautti hänet epävakaana mielipuolena. Sitten elokuva vasta alkoi. Amerikkalainen versio käy nämä käänteet läpi pidemmän kaavan mukaan, yrittäen jatkuvasti selittää mitä on tarkoitus ajatella.

Josh Brolin näyttelee selkeästi alkoholisoitunutta liikemiestä, joka selkeästi on taipuvainen käyttäytymään huonosti ja hankkimaan vihamiehiä. Brolinin monipuolisuutta hyödynnetään alkupuolella. Hän vaikuttaa epämiellyttävältä ja surkuhupaisalta, mutta vankeus tuo hänen inhimillisyytensä esiin ja on helppo olla mukana hengessä, kun hänen määrätietoisuutensa kasvaa. Originaali Oldboy on niin persoonallisen tärähtänyt teos, ettei ole arvoton ajatus tutkia miltä sama tarina vaikuttaa perinteisempänä versiona. Alunperin sankari sekoili houruisen koomisesti vapauduttuaan. Uudella versiolla olisi tilaisuus pohtia rauhallisemmin sitäkin, miltä vapaus tuntuu kun mies ja maailma ovat muuttuneet, mutta valitettavasti leffalle tulee hirveä kiire tässä vaiheessa.

Kun Brolin vapautuu, hän on suorittajamies. Elokuva taantuu katsomiskelpoiseksi tusinadekkariksi, jolla on hauska loppuratkaisu. Ohjaaja Spike Leen suosimana versiona leffa olisi kuulemma pidempi kuin alkuperäisteos, mutta tuottajien päätöksestä se on vartin lyhyempi. Juonen ratkomisvaihe jää putkeksi tarpeellisia selityksiä ja alustuksia ja tunnelmat jäävät kehittymättä. Alkuperäisessä elokuvassa oli raakaa energiaa ja improvisoinnin makua ja se onko päähenkilö alustavastikaan järjissään vaikutti yhtä suurelta kysymykseltä kuin varsinainen juoni, joka täten pääsi etenemään salakavalasti. Tästä ollaan kaukana.

Roistojen näyttelijät tuovat mukaan makua. Samuel L. Jackson on oma jörö itsensä mutta taas vaihteeksi tyhmään karnevaaliasuun sonnustautuneena. Siitä ristiriidasta pidän. Sharlto Copley ylinäyttelee hilpeästi. Piirroshahmomaisella suorituksella pyritään haastamaan alkuperäinen kiihkeä ja toisinaan provosoivan iljettävä näyttelijäntyö, mutta kun tunnelmat ovat vaisumpia, Copley näyttäytyy vitsinä, joka vaatii tietynlaisen huumorintajun toimiakseen.

Jenkkiversio on itsetyytyväisen väkivaltainen. Yhdellä pitkällä otoksella toteutettu vasaratappelu on originaalin ikimuistoisimpia hetkiä, eikä ainoastaan teknisen toteutuksen vuoksi, vaan koska kohtaus yhdistelee purkautuvaa raivoa, surumielisyyttä ja mustaa huumoria visionäärisesti kertoen jotakin olennaista päähenkilön mielenmaisemista. Amerikkalaisen version periamerikkalaisin moka on tappelun pitkittäminen ja glorifioiminen. Lukuisat tärähtäneet eli potentiaalisesti katsojien mielipiteet jakavat yksityiskohdat sivuutetaan, mutta hei, se hieno tappelu, se täytyy pysähtyä pornoistamaan. Tappelu on viihdettä, mutta Copleyn suorituksen tavoin onttoa viihdettä. En koskaan tylsistynyt, mutta uskoin päähenkilön matkaan alati vähemmän. Parhaimmillaan jenkkiversio vaikuttaa uudelta tulkinnalta ja heikoimmillaan imitaatiolta, joka ei ymmärrä mitä se imitoi.

Jenkkiversiolle on turha olla vihainen, sillä ei se ketään edes kiinnosta: se on flopannut surkeasti. Myös amerikkalainen Miehet jotka vihaavat naisia alitti odotukset, joten onhan se ikävääkin lajityypin tulevaisuuden kannalta, ettei kierrätys kelpaa edes niille tekstitykselle allergisille jenkeille, joille kyseessä on ainoa versio. Katson elokuvan uudestaankin, jos merkittävästi pidempi ohjaajan versio tulee saataville.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa