Me ollaan parhaita!
Ensi-ilta: | 06.12.2013 |
Genre: | Draama, Komedia |
Ikäraja: | 7 |
"Seuraavassa jaksossa" tytöt hengailevat kundien kanssa ja mustasukkaisuus nakertaa välejä. Se heikkous mainiolla rainalla on, että se vaikuttaa kahdelta tv-sarjan episodilta. Elokuva herkästi näyttää kompuroivan, kun se verrattain myöhään esittelee merkittävän sivujuonen. Kokonaisuudesta uupuu kantava konflikti, kun draamasarjan taas ei olisi pienikään pakko olla määrätietoisempi kuin nämä "kaksi jaksoa" ovat. Olisin kernaasti katsonut lisää, joten lopulta ongelma on vain se, ettei aihetta ole rajattu niin, että leffa myisi itsensä täyteläisenä kokonaisuutena.
80-lukua eletään. En tiedä mitä some-teinit tuumivat, mutta omiin muistoihini nähden leffa vaikuttaa samaistuttavalta kuin eilispäivä; kuten Fucking Åmål. Tytöt elävät omassa kuplassaan. Aikuiset ja sisarukset häsläävät, mutta tyttöjen tuhinasta huolimatta ihmissuhteet ovat varsin normaalilla tolalla. Musisointi on puoliksi meuhkaa ja huutelua. Bändikuviot selkeimmin rytmittävät kokonaisuutta, mutta varsinainen bänditarina kyseessä ei ole, vaan lempeä kuvaus lapsenmielisestä ystävyydestä, jota koetellaan huvittavan mitäänsanomattomilla mutta tyttöjen tunteita koettelevilla pulmilla.
Yksi tapa kiittää uskottavuutta ja myönteisyyttä on todeta, että sain allergisen reaktion. En ilmeisesti pidä uskottavasta myönteisyydestä. Silmäni vuotivat ja poskieni verenkierto kiihtyi muutamassa arkisessa kohtauksessa, kun ristiriitaiset muistoni aktivoituivat yleisluontoisilla tavoilla. Yksinkertaistettuna: kun tytöt jonninjoutavan hölmöilyn jälkeen halasivat, tunsin haikeutta ja kaipuuta tuollaista yksinkertaista tyttötyyppistä ystävyyttä kohtaan, mutta kun tämä poikajuttu esiteltiin ja hahmot alkoivat käyttäytyä laskelmoiden ja epäloogisesti sukuvietin ohjaamina sen sijaan, että heidän kapinahenkensä olisi kehittynyt, muistin miksi olen allerginen ihmisille.
Mitä tulee "muistoja yleisluontoisesti aktivoiviin" elokuviin, esimerkiksi Fucking Åmålissa ja tuoreesssa kotimaisessa draamassa Tumman veden päällä on konflikti. Muistelu auttaa samaistumaan kriisiin ja sehän on sitten positiivista ja puhdistavaa, jos kriisi ei tuhoa toivoa paremmasta, vaan lopputekstien rullatessa alitajunta tuottaa fantasioita siitä minkälainen parempi tulevaisuus kenties on. Se on ihan erilainen alleviivaus, kun ihmisten muistutetaan olevan apinoita, vaikka he olisivatkin herttaisia ja eläintieteellisessä mielessä loogisia yksilöitä. En mollaa tyttöjä enkä leffaa, olenpahan vain ennenkin ihmetellyt, miksi monet älyllisesti taantuvat murrosiässä.
Yritän sanoa, että koin tämän simppelin hyvänmielen elokuvan käytännössä selittävän, miksei ihmisillä ole eikä tule olemaan hyvä mieli kuin jaksoittain. Eikä siinä mitään. Sehän on mielenkiintoista. Planeettamme maa -dokumentissa pulu elää sademetsässä, jossa on paljon ruokaa. Pululle on jäänyt luppoaikaa, joten se on kehittänyt monimutkaiset kosiomenot ja fyysisestikin muovautunut hullunkuriseksi sen sijaan, että se olisi opetellut lukemaan ja kampanjoisi nyt sademetsien pelastamisen puolesta. Kenties monetkin pulut ovat ottaneet oikeita askelia, mutta ne eivät ehtineet panemista harrastaa joten äly ei periytynyt ja nykyisiä hemmetin homeovestiittipuluja kiinnostaa lähinnä paneminen ja panijan maine ja hyväksytyksi tuleminen panijana.
Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa
Keskustelut (2 viestiä)
09.12.2013 klo 10.29 4
Rekisteröitynyt 14.12.2009
09.12.2013 klo 20.09 3
Arvostelu tuntuu kertovat (ja paljastavan) enemmän JT Peltosesta kuin itse elokuvan juonesta. Mutta, viihdyttävää kaikesta huolimatta.
Peltonen osaa kertoa elokuvasta paljastamatta juonta, mikä on nimenomaan homman juju. Eihän arvostelun tarkoituksena ole kertoa rainan tarinaa?
Sivutuotteena arvostelut kertovat kyllä enemmän JP:stä kuin mistään muusta.