Nostan hattua uusperheille ja kaikille patenttiratkaisuille jotka tuottavat onnea jäsenilleen. Itsestäänselvänä en sitä pidä, että asianomaiset ovat henkisesti tasapainoisia, jos kyse on vaikkapa siitä, että kahden lapsen äiti yrittää erota miehestä joka ei ole lapsien isä naidakseen kolmannen miehen, jonka tämänhetkinen vaimo on koomassa. Eropaperien allekirjoittaminen on vain muotoseikka elokuvassa Menneisyys (Le Passé), jossa lähimenneisyys vainoaa muilla tavoin aikuisia ja lapsia estäen heitä rakentamasta tervehenkistä nykyisyyttä.

Marie noutaa lentokentältä tulevan ex-miehensä Ahmadin, jota hän ei ole nähnyt neljään vuoteen. He ovat kohteliaita, mutta kommunikointivaikeudet ovat ilmeisiä jo kun he yrittävät selvittää missä Ahmad seuraavan yön nukkuu. Marien uusi mies Samir on evakossa. Samirin nuori poika on paikalla. Pojalle on satuiltu sitä sun tätä siitä, mikä on nykyään hänen kotinsa, joten hän ymmärrettävästi kiukkuilee kun rutiinit rikotaan jälleen. Marien tytöt suhtautuvat Ahmadiin myönteisesti. Teini-ikäiselle tytölle Ahmad vaikuttaa olevan aidoin isähahmo, jonka hän on koskaan tuntenut. Uudesta isäehdokkaasta eli Samirista teini ei pidä. Marie ei ymmärrä mikä tytärtä vaivaa, tai näin hän antaa ymmärtää pyytäessään Ahmadilta apua. Pyyntö on puolihuolimaton kehoitus puhua tytölle öö jotakin. Samalla asenteella Marie vaikuttaa rakentaneen koko elämänsä. Hän on silti kärkäs syyttelemään muita.

Tietyissä tilanteissa objektiivinen ulkopuolinen voi auttaa solmujen aukaisussa jo sitä kautta, että hän osaa pysyä rauhallisena muiden kosahtaessa palasiksi. Tämä on Ahmadin rooli tarinassa. Häntä voidaan pitää jopa "maagisena muukalaisena" (toiseuden edustajana, jonka toiseus pelastaa), sillä hän on iranilainen muiden ollessa ranskalaisia. Elokuva ei käsittele lainkaan kulttuurieroja, joten ehkä olennaisinta on Iranin etäisyys. Ahmad lähti aikanaan, koska hän voi huonosti henkisesti. Länsimaisuusko sai hänet voimaan huonosti ja iranilaisuus pelasti? Juu, ei. Menneisyys on hyvin samankaltainen elokuva kuin saman ohjaajan ja kirjoittajan Asghar Farhadin Nader & Simin: Ero, joka sijoittuu Iraniin.

Muutkin kuin Ahmad kykenevät selväjärkisyyteen parhaina hetkinään. Farhadi on surumielinen mutta empaattinen tarinankertoja, joka ei turhaudu hahmoihinsa, vaan tekee parhaansa esittääkseen jokaisen niin inhimillisessä valossa, että epäterveellisetkin tunteet, teot ja sanat näyttäytyvät ymmärrettävinä ja täten riipaisevan ahdistavina. Jännitteiden rakentelussa on mestarin otteita. Annan yhden pienen esimerkin, vaikka se saa tehostehömppäfanit näyttämään keskisormea. Ahmad ja Samir riitelevät riitelemättä. He eivät tunne toisiaan. He ovat aikuisia, joten he ovat kohteliaita. Ahmadin miehisyys kuten putkien korjaus haastaa Samirin apinamaisella pallihikitasolla. Ahmad ymmärtää tämän. Sain kylmiä väreitä, kun Ahmad oli vähällä sulkea oven Samirin nenän edestä keskustellakseen Marien kanssa. Ahmadilla ei ole mitään Samiria vastaan, mutta jos hän olisi oven sulkenut, hän olisi kohdellut Samiria samalla tavalla kuin Marie ja Samir kohtelevat lapsiaan. Moisesta käytöksestä isommat ongelmat ovat alkunsa saaneet.

Hahmojen luonnevirheistä tilanteen tulehtuneisuus johtuu. Taustalta löytyy myös tapahtumasarja, joka avautuu jännärimäisen iskevästi. Hahmot paljastavat asioita toisilleen ja sitten niistä ei saisi puhua, mutta niistä puhutaan. Näinhän se menee, elämä. Loppuvaiheessa leffa innostuu "salapoliisitouhusta" liikaakin. Ei ole väärin alleviivata sitä, että hahmojen tulisi keskittyä nykyisyyteen märehtimisen sijaan, mutta en voi pitää lopetusta täysin onnistuneena, jos tahdon syyttää elokuvaa siitä mistä se syyttää hahmojaan. Myös alku on hitaanpuoleinen. Siinä välissä Menneisyys tarjoaa kiitettävän hallittua ihmissuhdedraamaa. Arkiset tragediat ovat yhtä dramaattisia kuin suuret kunhan se on oivallettu mitä mikäkin pienelle ihmiselle merkitsee. Pitäisikö elokuvaa kutsua lohduttomaksi vai lohdulliseksi, sitä en tiedä. Elämä on vähän sellaista.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa