En naljaile, vaan todella arvostan sitä, ettei Katniss Everdeen vaikuta motivoituneelta sankarilta vielä jatko-osassakaan. Hahmo on realistinen verrattuna jopa monien historiallisten draamojen jehuihin. Nälkäpeli - Vihan liekit (The Hunger Games: Catching Fire) on kiinnostava pettymys samoista syistä kuin edeltäjänsä. Seuraavien osien (Matkijanärhi, osat 1 ja 2) ei tarvitse korjata kurssia kummoisesti, vaan kritiikin sävy saattaa kummasti muuttua, jos alustamisen ja antikliimaksien tilalle saadaan huipennuksia.

Katniss voitti marttyyrimaisella tavalla nälkäpelin, eli vuotuisen gladiaattoritaistelun, jossa tulevaisuuden diktatuurin sortamat ihmiset tappavat toisiaan. Katniss tietää, että kapinahenkiset ihailevat häntä, mutta mitä hän voi tehdä? Hän näkee pahoja unia. Hän tottelee pahaa presidenttiä. Mielen heikkoutta tämä ei ole. Jos Katniss kapinoisi, lähimmäiset kärsisivät ensimmäisinä. Katniss pysyy järjissään ja ehjänä ja sekin on kunnioitettavaa. Esimerkiksi hänen pökkelö poikaystävänsä (joka hädin tuskin on läsnä näissä elokuvissa) menee tönimään sotilaita saavuttamatta mitään. Uhkaavissa tunnelmissa on yksi olennainen heikkous. Yleensä kun hahmo mielistelee diktatuuria, hänet yritetään pakottaa tahraamaan itsensä eli polttamaan sillat. Katniss ei joudu tekemään haastavia moraalisia valintoja edes gladiaattoritaistelujen aikana.

Molemmat leffat maalaavat kiireettömästi kuvaa synkästä tulevaisuudesta kiehtovine ristiriitoineen. Sitten Katniss taistelee viidakkomaisella areenalla, eikä tarina etene, vaikka taistelut toki muovaavat Katnissia itseään. Sääntöjen mukaan kaikki paitsi yksi tapetaan, eikä Katniss silti tapa kohtalotovereita, vaan hihitteleviä saatananpalvojia (viimeksi) ja nopeasti vilahtavia hyökkääjiä (tässä osassa, joka panostaa pääasiassa areenan erikoisvaaroihin).

Viimeksi Katniss halaili muita kilttejä taistelijoita. Tällä kertaa hän pääsee voitonkiertueella pyytelemään anteeksi, kun hän ei kyennyt suojelemaan ihmisiä, joita hän ei voinut edes teoriassa suojella. Vihan liekit olisi ratkaisevasti väkevämpi, jos Katniss olisi viimeksi joutunut tappamaan edes yhden kyynelsilmäisen puolikaverin nopeita päätöksiä vaativassa tilanteessa ja tämä olisi se juttu, jota hän katuu. Jokainen normaaliälyinen katsoja ymmärtäisi tämän olevan entistä suurempi syy vihata diktatuuria ja sääliä Katnissia. Meitä ei tarvitse aivopestä propagandalla.

Leffa tahtoisi olla sellainen kuin minäkin tahdon. Katnissin maineen tahraamisesta puhutaan, mutta puheen tasolle tahraus jää. Se sinänsä on ymmärrettävää, että presidentti uskoo pääsevänsä eroon sankarinpalvonnasta uudella nälkäpelillä, johon osallistuvat edellisten vuosien voittajat. Monet voittajat ovat suosittuja julkkiksia myös yläluokan keskuudessa, joten heidän teloittamisensa ei ole yksiselitteisesti fiksua. Tällaisia jänniä ristiriitoja löytyy. Mutta sitten, kun viattomat pakotetaan taistelemaan keskenään, he päättävätkin yhdessä mätkiä tehosteapinoita.

Jennifer Lawrence myy sisällön. Käsikirjoitus pakottaa hänet ylireagoimaan muutamiin tilanteisiin, joiden pitäisi olla diktatuurin kasvatille arkisia, mutta varsinkin monina pienempinä hetkinä suorituksessa on liikuttavaa aitoutta. Koin tunteiden todella tulevan sisältä usein kun hänen naamansa vääntyi paniikista, ja kerrankin, kun hän pikaisesti heläytti hymyä tilanteessa, joka ei ollut korostetun hauska. Kyse on ajoituksesta. Ajoitus saa olla hieman jopa vinksallaan tässä tapauksessa. Tietty rosoisuus auttaa tekemään eron tavallisten ihmisten ja oopperamaisesti käyttäytyvän mutta lapsenomaisella tavalla viattoman yläluokan välille.

Kaksi ja puoli tuntia kestävä Vihan liekit on useimmilla tavoilla ajateltuna sama elokuva kuin edeltäjänsä. Kaava on sama. Päähenkilön matkana Vihan liekit on väittääkseni antoisampi elämys Katnissin vaikuttaessa yhä vahvemmalta kantaessaan yhä raskaampaa taakkaa vastentahtoisesti mutta ruikuttamatta.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa