Se ainakin on sitä paljon puhuttua syrjäytyneisyyttä, kun henkilö elää kuplassa vailla keinoa (tietoa, älyä, käyttökelpoisia lähimmäisiä) nähdä kauemmas. Tuuli kuljettaa tyhmää ja onttoa teinipoikaa lakonisessa, mustavalkoisessa draamassa Betoniyö. Poika on hädin tuskin persoonallisuus. Asenne on peruspositiivinen kuin lampaalla, kun hän noutaa olutta isoveljelle. Hämärä uni ja uneksijan hilpeän hölmistynyt asenne unta kohtaan vihjaavat, että hänet olisi mahdollista aivopestä jos jonkinmoiseksi hihhuliksi. Kun hän kuulee yhden illan aikana pari eksistentiaalista saarnaa, joiden on tarkoitus olla harmitonta rupattelua, hänen päässään alkaa sirittää.

Isoveli on vankeustuomion alkua odotteleva töykeä alfa, joka tykkää näyttää kaapin paikan. Se on mielen heikkoutta. Päähenkilö ihailee veikkaa. Heidän iäkäs äitinsä on kassialma, jonka tehtävä elämässä on keittää sumpit ja omaa lampaan ilmettään vaihtamatta joskus vilkaista poikien suuntaan. Hyvin vähän tapahtuu. Imuvoimaa on paitsi näyttävässä kuvastossa, myös sen kanssa rimmaavassa näyttelyssä ja dialogissa. Teatterimaisuudesta on kyse, mutta ei klassisesta suomalaisesta missinäyttelystä. Pääosanesittäjä Johannes Brotherus on taitavasti kuutamolla varsinkin mitä katseeseen tulee. Epämukavan ääliömäiset kikatushörähdykset (joita nuorimies ei toivottavasti siviilissä harrasta) ovat osuvalla tapaa provosoivia kauneusvirheitä muutoin hallitussa tyylissä, joka hallitusti etäännyttää.

Betoniyö on kuvaajan elokuva: ohjaaja Pirjo Honkasalo tunnetaan myös sellaisena. Arvostelukuva kertoo enemmän kuin X sanaa. Mustalla ja valkoisella luodataan hahmoja sisältä ja ulkoa. Värit vain hautaisivat olennaisen. Siitä ei kyse ole, että musta kuvaisi pahaa ja valkoinen hyvää, mutta valoja ja varjoja käytetään persoonallisesti ikään kuin ne olisivat hahmoja, joilla on mutkikkaammat sielut kuin kuvatuilla ihmisillä. Avainkäsite on "taidehomoilua", aivan oikein.

Leffa ei ole draamana erityisen liikuttava, enkä tehnyt sisällöstä erikoisempia tulkintoja kuin välttämätöntä on, mutta ihan taidehomona tätä kyllä tuijotin. Sielukkaita savukiekuroita ja nestesymboliikkaa on nähty monissa korkeakontrastisissa elokuvissa. Äänimaailma on hetkittäin jopa kliseisen tuttua taidemölinää. Kokonaisuus kuitenkin on niin nautittava, ettei mitään ole tarpeen verrata mihinkään epäedullisesti. Tarina on sujuvan luonnosteltu, turhista selityksistä vapaa tyhjä astia, joka vahvalla tyylillä täyttyy.

Olennaisempana kuin sitä mihin tarina on menossa (jos mihinkään) pidin tunnelmien sairaalloisuutta. Taidehomo ei elitistinä automaattisesti samaistu tyhjää toimittaviin lähiöjuntteihin. Kun yksinkertaisten ihmisten harvat ajatukset vinoutuvat ja kuvasto vinoutuu siinä mukana ja kehitys vaikuttaa johdonmukaiselta, taidehomolle on hänen oman kansansa kielellä kerrottu jotakin. Sillä kielellä ilmaistut asiat ovat aina nerokkaan sisällökkäitä, koska ne ovat lähes yhtä nerokkaita kuin taidehomo itse.

Betoniyö oli meitsille metaelämys. Leffalla on tapansa todeta, että yhdentekevä ja mitäänsanomaton päähenkilö on tärkeä jollekin. Asia tuppasi korostumaan, kun ahnaasti imin tunnelmia selkäytimeen kaupungin isoimmalta kankaalta, jolle leffaa ei uskoakseni enää koskaan heijasteta... Kuten valokuva ei tee oikeutta seinän kokoiselle öljyvärimaalaukselle, ei varsinkaan Betoniyön kaltainen elokuva ole tiedosto, joka voidaan avata missä vain. Päähenkilön kuplaelämässä on traagista ja koomista kauneutta, kuten vaikutti olevan omassanikin, kun poistuin "ainutlaatuisesta yksityistilaisuudesta" peräti kahden ihmisen kanssa. Niin, ja vaikka tilaisuutta arvostinkin, toivoin yhä, että olisin päässyt kirjoittamaan useampia lukijoita palvelevan heh-heh-onpas-hauskaa-tyyppisen arvostelun Don Jonista, jossa miehellä on sekä Scarlett Johansson että pornoaddiktio. Jos osaat tehdä jotakin, tai edes luulet osaavasi, se monesti on syy tehdä sitä. Pirjo ainakin on kamerankäyttelijä. Hän on.

Erilainen tyylitelty tarina todellisuuden ja unen rajamailta, Only God Forgives, olisi epäilemättä saanut saman arvosanan, jos olisin nähnyt sen samassa salissa. Arvostelen sellaisia elämyksiä joita eteeni saan. En ole simulaattori. Jos savukiekurasta erottuu enemmän yksityiskohtia, se on parempi savukiekura. Elokuva voi kertoa tarinan. Elokuva voi olla puhdasta elokuvaa.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa