Kuppilan suttura antaa perää uusnatsille. Nainen pillastuu totuuden opittuaan, sillä hänellä on tummaihoinen muslimipoika edellisestä suhteesta. Natsi pohtii lähinnä, että pillua. Nainen kohauttaa olkapäitä, ja niinpä koulukiusattu tumma poika saa isäpuoleksi uusnatsin, joka pyörii yhä alan miesten kanssa yrittäen salata tussun aiemman saavutuksen. Missä vaiheessa saa nauraa? En muista tarkalleen. Siksi Leijonasydän on erinomainen musta komedia.

Perusidea haiskahtaa absurdin kukkahattumaiselta. Alku on jopa häveliäs, mutta salakavalan rytmikkäästi tarina kehittyy hullunkuriseksi konfliktin tulehtuessa, draamapuolen samalla vahvistuessa. Eräät julmimmista ja liikuttavimmista hetkistä ovat samaan aikaan niitä, joiden aikana pidättelin höhötystä (sivistyneessä lehdistönäytöksessä). Lapset: se on mustaa huumoria, kun ei ole varmaa saako nauraa. Se on vain huumoria, kun kiljuva mafiapomo joe pesci lyö pään irti. Vaatii usein rohkeutta keksiä fiktiota, jossa ihmisten käytös on niin tragikoomista ja niin sanotusti uskomatonta, kuin se usein oikeastikin on. Leijonasydän harjoittaa perisuomalaista junttimaista kohellusta, mutta olisi haastavaa nimetä leffa, jossa sitä perustellummin harjoitetaan.

Peter Franzén on Teppo. Signaalit ovat epäselviä ensi minuuteilla, joten ehdin pohtia onko säyseä heppu menneitä muisteleva entinen uusnatsi, mutta aktiivijäsen hän on. Teppo on taliaivo ja rehellisen luontevalla suomalaisella tavalla hän tietää sen. Hän ei ole aivan niin ristiriitainen hahmo kuin voisi kuvitella, vaan tuulen riepottelema mies vaikuttaa valmiiksi valmiilta lopettamaan. Taustatarina vihjaa miten aito natsi hän on ollut ja miksi.

Tepolle pesää, kimmalle heppiä. Suhde toimii vaihdantatalouden säännöillä, mutta toki on selvää, että molemminpuolinen avarakatseisuus on pohja, jolle rakentaa luottamusta. Elokuva keskittyy pääasiassa Tepon, luontevasti tomeran Yusufa Sidibehin näyttelemän Ramu-pojan ja sähköisen Jasper Pääkkösen näyttelemän Tepon veljen suhteisiin. Franzénin ansaitessa helposti sympatiat yksinkertaisena, yllytyshulluna miehenä, joka yrittää tehdä oikein, Pääkkönen tulkitsee fanaattisempaa tapausta, joka nauttii rasismistaan. Ramu hädin tuskin ehtii toipua yhdestä katastrofista, kun hänelle esitellään se toinenkin. Tunteissa ja jännitteissä on aitoutta ja imelyys vältetään.

Uusnatseille nauretaan jos ei samalla tavalla, niin samassa hengessä kuin Four Lions nauroi muslimiterroristeille. He ovat tyhmiä mutta oikeita ihmisiä elokuvassa, jossa ketään ei varsinaisesti nosteta heidän yläpuolelleen. Röyhkeitä kusipäitä, kaikkialla. Uusnatsit näytetään paitsi pahoissa teoissa, myös pitämässä hauskaa veljessarjana. Kohtaus jossa he auttavat vanhusta antaa ansaittua arvoa heidän filosofiansa yhdelle osa-alueelle.

Nämä tyylivalinnat ovat tärkeitä eritoten koska Suomessa riehuu pellevirus. Ihmiset halveksivat joko maahanmuuttajia tai maahanmuuttokriitikoita tai maahanmuuttokriitikoiden kriitikoita tulkiten tekoja ja sanoja kuin piru Raamattua. Leijonasydän varmasti on vihervasemmistolaista monikulttuurisuuspropagandaa, jos kysymme asiaa oikeistopurppuralta monoeläimellisyysmarttyyriltä, mutta pelleviruksesta se ei kärsi. Teposta tulee mies, joka hän todella on, kun hän luopuu ennakkoluuloista sydämensä tai penikseen pakkautuneen sydänveren opastamana. Ennakkoluulot eivät ole rasistien yksinoikeus. Kuten kertomus lohikäärmeestä voi olla vertauskuvallinen kertomus diktatuurista, Leijonasydän on helppo nähdä vertauskuvana punavihreästäkin öykkäristä, paitsi jos kärsit pelleviruksesta.

Leffa aktivoi selkeän sektorin pollastani. Kostein silmin ja hymyillen kun kotiin kävelin, päässäni soi musikaalin Singin' in the Rain -kappale "Make 'Em Laugh", jossa kannustetaan olemaan koomikko hapannaamojen maailmassa. Mieleen palautui myös satunnaista triviatietoa kuten väittämä, jonka mukaan Achmed the Dead Terrorist on arabien keskuudessa yhtä suosittu vitsi kuin länsimaissakin. Nauru ei ratkaise sitä ongelmaa maailmasta, että pikku-A ja pikku-B joutuvat tappelemaan syödäkseen, mutta tarpeettomia ennakkoluuloja huumori voi pehmentää jos jokin voi. Ohjaaja Dome Karukosken ja käsikirjoittaja Aleksi Bardyn lestadiolaiselokuva Kielletty hedelmä oli enne siitä, että he suoriutuvat kunnialla tästäkin aiheesta, mutta vähän kyllä jännitti.