Olipa kerran kaksi lainsuojatonta, jotka eivät olleet lainsuojattomia, vaikka he käytännössä olivatkin. Kun he kuulustelivat todellista konnaa, he saivat tietää toisesta todellisesta konnasta, mutta sitten kolmas todellinen konna keskeytti tilanteen. 2 Guns on yritteliäs toimintajännäri, mutta myös aggressiivisen typerä ja lapsellinen sellainen ja ontto kuin ilmapallo. Komediaksikin tätä voidaan kutsua, mutta joillekin meistä kieli poskessa näyttely ei ole lupa nauraa vaan kielto. Kaikki varmasti ovat samaa mieltä siitä, että kun joku kusee housuunsa huolestuneen näköisenä, se on hauskaa, mutta jos joku tekee tarpeensa syliisi maireasti virnistellen, se ei ole.

Denzel Washington ja Mark Walhberg näyttelevät huumepiireissä liikkuvia kelmejä, jotka päättävät ryöstää pankin. Kuten mainoskampanja on paljastanut, he ovat toistensa tietämättä soluttautuneita lainvalvojia. Vaikkei tätä ensi minuuteilla selitetä, asiaa ei käsitellä yllätyskäänteenä, vaan se tulee ilmi ohimennen liisterimäisen tarinasotkun sivussa. Kun virkamerkkiä vilautetaan, tilanne ei ole yksinkertainen. Päähenkilöt tekevät yhteistyötä jatkossakin, mutta kyse ei ole siitä, että he yhtäkkiä ymmärtävät olevansa samalla asialla. Kuka tahansa ja mikä järjestö tahansa saattaa olla mitä tahansa tässä maailmassa ihan muuten vaan. Mikäli tahdot sen tasoisille väittämille kuin "Sauli Niinistö on KGB:n agentti" edes sen tasoiset perustelut kuin että "hän on tavannut Putinin", jätä leffa väliin.

Kevytmielinenkin jännäri tahtoo pitää yllä tiettyä jännitystä. 2 Guns tekee parhaansa, mutta se ei sytyttänyt sitä ensimmäistäkään kipinää sielussani. Alkupuolen rakenne on rikottu harvinaisen typerästi. Olisi helppo ymmärtää mitä leffa ajaa takaa, jos päähenkilöt oppisivat totuuden toisistaan heti ensimmäisessä kohtauksessa ja sitten hyppäisimme ajassa taakse. Washington ja Wahlberg virnistelevät kovasti, joten jos katsoja vihittäisiin tietämään enemmän kuin he, katsoja voisi naureskella heille ja heidän kanssaan. Käytännössä rakenne on rikottu syyttä. Tekijät kenties kuvittelevat, että ensimmäiseksi valittu kohtaus esittelee hahmot iskevämmin kuin tarinan kronologisesti ensimmäinen kohtaus, mutta he ovat väärässä: todellisessa aloituksessa on jännitteitä ja tarinaa. Sekoilu etäännyttää ja heikko kerronta on heikkoa kerrontaa. Kun päähenkilöt lopulta "vaihtoivat puolta" epädramaattisesti, koin itseni petetyksi, vaikka tiesin käänteen olevan tulossa.

Washingtonin karisma ei myrskyssä horju, hän selviää jos ei kunnialla niin haavoittumatta. Wahlbergin koin vaihteeksi ärsyttävänä. Hän näyttelee merijalkaväen tiedustelu-upseeria, joka erään kerran lausuu suoraan ettei huumehemmojen kanssa hengailu ole hänen juttunsa. Tuolla hetkellä pidin hahmosta. Kuvittelin että hänellä on kaksi puolta. Makeilu ja leveily purkkaa jauhaen on pintaa, mutta tosiasiassa hän on motivoitunut sankari? Piirroshahmo hän on, tai pelihahmo. Hahmot jaksavat joskus huolehtia suojan kaltaisista asioista, mutta loppua kohden he käyttäytyvät yhä selkeämmin siten kuin heillä olisi lisäelämiä / tallennuspiste. Olen katsellut Grand Theft Auto V -videoita YouTubesta. Kun Conan O'Brien hyökkäsi taisteluhelikopterilla stripteaseklubia vastaan, se oli hurttia huumoria. Kun joku narisevaääninen nörtti nauraa röhötti, koska oli kivaa ajaa autolla ja törmäillä, se video oli yhtä hauska kuin on 2 Guns.

Mutkikkuus ei ole täyteläisyyden synonyymi. Mutkikkuuden ollessa itseisarvo, laatuun ei tarvitse panostaa, sen kuin arvot hatusta tasapaksuja hahmoja, laitat ne teleporttailemaan sinne sun tänne ja mainitsemaan ohimennen, että he edustavat huumekartellia tai Yhdysvaltain hallitusta. Lopuksi 2 Guns sotkee yhteen kaiken yhä jäljellä olevan roskan kuin tänään ranskalaisia ja eilen pyttipannua ja toissapäivänä spaghettia syönyt krapulainen poikamies. Elokuva totta totisesti yrittää, mutta koin sen aidosti saavuttavan hakemansa vauhkot veijaritunnelmat vain kun Washington ja Wahlberg painivat kuin 10-vuotiaat pojat tietämättä kuinka paljon he haluavat toisiaan satuttaa.