Osaat lukea. En ole huolissani sinusta ja minusta. Voimme katsoa draamajännärin Jahti (Jagten), arvostaa Mads Mikkelsenin suoritusta ja muodostaa sisällöstä hillityn mielipiteen tunnistaen hyvät ja huonot piirteet. Kumpikaan meistä ei ruoki elokuvalla vihaansa kanssaihmisiä kohtaan.

Mikkelsen näyttelee lastentarhan setää. Kun pornokuvan nähnyt pikkutyttö puhuu levottomia tarhan tädille, tilanne tulehtuu nopeasti. Lähes koko yhteisö kääntyy Mikkelseniä vastaan. Pikkutyttö yrittää perua puheet, mutta hysteeriset aikuiset ovat kehitelleet eeppisiä seksuaalifantasioita pienissä päissään ja he eivät aio luopua niistä. Tällaista voi tapahtua. Tällaista on tapahtunut.

Kohtaus, jossa pervosti virnuileva asiantuntija päättelee liikaa, on provosoiva eritoten siksi, että paikalla on myös tämä täti-ihminen, Mikkelsenin esimies, joka on kärkäs uskomaan pahinta. Myöhemmin kun todistemäärä on kasvanut suunnilleen sen verran, että osa lapsista totta tosiaan on nähnyt painajaisia elämänsä aikana, täti on jo varma että jotakin on tapahtunut. Provosoivaa on myös se, miten kylmästi mukava mies Mikkelsen eristetään. Syvästi huolestuneet mammat ja yhtälailla karut äijät - kollegat, ystävät - eivät halua kuulla häneltä sanaakaan. Voi vattujen kevät! Jukopliut! On se niin raivostuttavaa, miten typeriä ihmiset voivat olla, tunteilee kiltti katsoja parka, joka ei ymmärrä, että elokuva käyttäytyy juuri kuten se lastentarhan tantta. Aikeet ovat hyvät, joten täti ja elokuva demonisoivat vastapuolen surutta. Maailmasta ei lopu itku ja sota niin kauan kuin ihmiset haluavat valita puolensa. Hymyillään me nenä pystyssä niille jotka eivät tätä tajua, häh?

Ehkei leffa kiellä ymmärtämästä syyttäjiä. Pikkutytön isä on päähenkilön vanha ystävä. Hänellä on ristiriitaisten tunteiden raastaman miehen kasvot. Pidin elokuvan kypsimpänä ja liikuttavimpana sisältönä - ja pelastuksena - sitä, kun tämä mies ja Mikkelsen luotasivat toisiaan sanattomasti, järkipuheiden ajan päätyttyä jo aikoja sitten. Jos katsoja ymmärtää myös muiden hysteerikkojen mielenmaisemia, se on hänen omaa kivaansa, sillä he eivät ole kokonaisia hahmoja vaan moukaritaktikointia.

Sielukas Mikkelsen ansaitsee sympatiat yhtä helposti kuin hän viettelee roistojen rooleissa. Hahmon koko matkaa ei tarjota. Todisteet ovat heppoiset, joten sen täytyy olla päähenkilölle jonkinasteinen, jos vain hetkellinen helpotus, kun hän pääsee keskustelemaan asiasta poliisien kanssa. Kohtausta ei näytetä. Sen aikana päähenkilön poika ahdistuu ja panikoi, eikä tätäkään hahmoa ole täyteläisyydellä pilattu. Tukehtumisen tunteeseen panostetaan ensisijaisesti. Tämä on propagandanomaista, jopa pornografista mässäilyä.

On lukuisia ilmeisiä tapoja, joilla tarina voitaisiin kertoa puhuttelevan viiltävästi. Elokuva voisi keskittyä ainoastaan päähenkilön matkaan aikaansaaden todellisen syrjäytyneisyyden tunteen. Päähenkilön syyllisyys voisi olla mysteeri ja täten katsoja joutuisi itse ajattelemaan miten perusteltua kenenkin käytös on. Elokuva voisi olla episodimainen ja antaa kaikille osapuolille tasavertaisen tilaisuuden näyttää pakahduttavan inhimillisiltä. Jahti yksinkertaisesti ja turhauttavan ennalta-arvattavasti kertoo siitä, kuinka syytöntä miestä ryhdytään kiusaamaan pienellä paikkakunnalla.

Mikkelsenin tunteellisimmat hetket ja utuinen tunne siitä, että pahaa on tapahtunut, vaikkei moni (eritoten tytön isä) välttämättä enää tiedä mitä se on, tekevät loppupuoliskosta kohtalaisen onnistuneen. Muu toteutus näyttelijät mukaanlaskien ei ole niinkään heikkoa kuin keskinkertaisen skandinaavista. Elokuva ei sano mitään, mitä empaattinen ihminen ei ajattelisi automaattisesti vaikkapa jo silloin, kun Mel Gibsonin kaltainen julkkis törttöilee ihan oikeasti ja joutuu tarpeettoman kiihkeän jahdin kohteeksi. Olisin katsonut mieluummin noitajahteihin taipuvaista hysteerikkoa, joka katsoo tätä elokuvaa, kuin tätä elokuvaa, vaikkei yksinkertaisten ihmisten nöyryyttäminen sekään kehittävää toimintaa ole. Elokuva vaniljajäätelömäisestä uhrista pitää tehdä tuoreesti. Empaattinen elokuva lähimmäistensä vihaajista tai henkilöstä jota pitääkin syyttää olisi epäilemättä kiehtovampi tempaus, joka saisi enemmän anteeksi.