Aika kultaa muistot ja parantaa haavat, joten en muista nähneeni heikompaa kyttäparikomediaa kuin The Heat. On ronski kyttä, joka tuntee kadun lait. On tehokas mutta neuroottinen FBI-agentti. Ensin he riitelevät, mutta kun he ovat hassusti kiduttaneet kuulusteltavaa, jääneet vangiksi, riidelleet toisen parin kanssa, saapuneet hätiin viime hetkellä ja oppineet jotakin toisistaan, he fanittavat toisiaan. Yllätyskäänne: elokuva käy useimmat kliseistä läpi vielä toiseenkin kertaan, koska vahingossa sattui niin, ettei tarina edennyt ollenkaan. Jos käsikirjoittajan kättä ohjattaisiin ja hänelle sanottaisiin että neliönmuotoinen palikka menee tähän neliönmuotoiseen reikään tässä näin, hänellä olisi vaikeuksia suoriutua tehtävästä, mutta kunhan hän sen oikein oivaltaisi, hän räkä poskella nauraen tunkisi neliötä neliöreikään koko loppupäivän.

Sandra Bullock edustaa FBI:ta ja Melissa McCarthy katujen oikeutta. He ovat naisia: sekä näyttelijät että hahmot. Nostan hattua Paul Feigille. Hän ohjasi tämän ja Morsiusneidot ja hän on kertonut tahtovansa tehdä jatkossakin naisten vetämiä elokuvia naisia väheksyvässä Hollywoodissa. Hattu nousee myös spesiaalispedeille, jotka Hollywoodin ulkopuolella jaksavat tehdä nollabudjetilla Salattujen elämien tasoisia elokuvia seksuaalivähemmistöistä ja kilteistä uskovaisista. Käyttökelpoisia amerikkalaisia ammattilaisia kiinnostavat pääsääntöisesti lihaasyövät heteroperkelemiehet.

Vaikka Bullock auttoi kiveksiäni laskeutumaan aikojen alussa ja McCarthyn aiempia elokuvia olen halveksunut, tykkäsin molempien kyttähahmoista yhtä paljon esittelyvaiheessa. 0,2 tonnia painava McCarthy on sympaattinen rääväsuisena kassialmakyttänä, joka tarkoittaa hyvää noudatellessaan lakia kuin The Punisher. Bullockin hahmo on miespuolisten kollegoiden väheksymä kenties siksi, että hän on menestyvä nainen, tai siksi, että nelikymppinen neiti-ihminen käyttäytyy yhä kuin opettajalle omenan tuonut pinko. Olipa se mitä tahansa, mitä kissaa halailevalla naisparalla aiotaan tehdä, sen täytyy olla hauskaa ja herttaista, tai voi se olla paskaakin.

Takkuinen kerronta tuhoaa hahmot, kun heidän on aika kehittyä ja mieltä muuttaa. Esimerkiksi kun Bullock ulisi, että McCarthy on paras kyttä ikinä, en tiennyt mihin väittämä perustui. Ensimmäisten kohtausten perusteella odotin huumorin syntyvän siitä, että homssuinen manaatti ja Jack Skellingtonin sisko potkivat peboja kuin kaksi likaista Harrya. He kuitenkin tunaroivat enimmän aikaa. Tekohauska kohtaus pitkittyy ja pitkittyy, sitten sankarit taas kuulevat minne mennä samaa jatkamaan. Huumelordit ovat kiikarissa. Jos ne eivät vähään aikaan olekaan, paljonpa sillä on merkitystä. En jaksanut keskittyä. Kun sankarit ryhtyivät silpomaan viatonta siviiliä vitsin vuoksi veren roiskutessa ilman että kohtaus liittyi mihinkään mitenkään 300:n yhä hengissä sinnittelevän aivosoluni mielestä, annoin itselleni luvan vihata tätä roskaa sokeasti. En ole vuosiin kävellyt salista, mutta pidin silmiä kiinni pitkiä aikoja ja se ajaa saman asian.

Elokuva on tyylitön. McCarthyn hahmolla on asunnossa raketinheitin, konepistooleja ja kranaatteja. Yhden kranaatin hän osti eBaysta ja hän pelkää, että se räjähtää. Vitsi oli mikä? Sekö, että justiina puhuu potaskaa naama peruslukemilla, vai se, että akka on räjähdysaltis persoona ja tämä on kreisi tapa tuoda se esille? En tiedä. Aidosti kreisejä juttuja ei kahteen hyvin pitkään tuntiin montaa mahdu, mutta silloin tällöin piirroshahmologiikka nostaa päätään riistäen uskottavuuden hahmoilta, joiden itsekritiikittä improvisoidulta vaikuttava jauhanta on pääasiallista sisältöä. Kun kytät kännäsivät ja Bullock mm. puhalsi roskan pois nenästään, arvostin sitä että näyttelijä Bullockilla on hauskaa ja että hän ei ole tällaisen yläpuolella, mutta päämäärättömyys oli jo sitä luokkaa, etten kokenut katsovani hahmoa enkä elokuvaa.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa