iTunes oli paras vaihtoehto vuonna X kun etsin musiikkia. Sama se minulle, mitä muuta Apple puuhastelee. Elokuvien hienoihin puoliin lukeutuu se, että saat muodostaa vieraistakin aiheista tunteita ja ajatuksia, jotka saattavat olla pysyviä, tai haihtua, jos et niillä mitään tee...

Elokuvan Jobs mukaan Steve Jobs oli välttämätön paha tietokoneiden ja viihde-elektroniikan historiassa. Hän pysäköi vammaispaikalle, kielsi syntymättömän lapsensa, sumutti kavereita jotka tekivät hänen työnsä ja parkui "tahdon, tahdon, joten miksen jo saa". Jonkun on ruoskittava. Jonkun on otettava riskejä. Opportunistit tahtovat olla hirviön puolella. Niinpä Jobs sai perustettua Applen. On hienoa, että on Apple. Apple on haastaja. Apple on vaihtoehto, joka ei voi nousta monopoliasemaan, koska kaikki meistä eivät osta ylihinnoiteltuja, röyhkeän psykopaatin logiikalla suunniteltuja statussymboleita. Jobs ei menehtynyt syöpään vuonna 2011 - hän oli syöpä, joka lopetti itsensä. Tämä on vain elokuva-arvostelu.

Leffalla on toinenkin puoli. Applea nuoleskellaan hetkittäin samalla innolla kuin The Internship lipoi Googlea. Visio on epämääräinen. Valokeila on Jobsin urassa, mutta asiakokonaisuuksia typistetään ja sivuutetaan, jos selittely ei sovi tarinan virtaan. Jobsilla on lähes koko ajan mielessä mullistava tuote. Onnistuipa hän tai ei, hän jatkaa kohti uutta päämäärää edeten siinä sivussa autotallista suurfirman johtajaksi. Ihmissuhteilla ei ole merkitystä lukuunottamatta lapsellisia valtataisteluja. Jobs on kylmä ja tyly. Fiktiivinen tarina kokisi lopulta tarpeelliseksi kysyä, näinkö kannattaa elää. Tässä tapauksessa hirviö nostetaan sankariksi, kun on aika selittää miksi Apple on nykyään hilloissaan.

Kun autotallin karut nörtit muuttavat maailman, tarinan luulisi olevan vähintään yhtä inspiroiva kuin bändielokuvien. Jobs on kertomus "bändin" managerista, joka saattoi itsekin lyödä triangelia. Käsittelyssä on yksi alan vaikutusvaltaisimmista legendoista, mutta elokuvan perusteella en ole varma, tekikö hän itse muuta kuin veikkasi oikeita hevosia. Ettäkö juuri tällaiset miehet menestyvät? En yllättyisi, en lainkaan. "Vaikka minä homo olisinkin, ei sitä minulle itselleni tarvitse kertoa" vaahtosi Kummeli-hahmo ja samassa hengessä mietin, miksi minun piti katsoa leffa kuullakseni totuuden, jota yritän olla ajattelematta. Elokuvataiteessa tylystäkin urposta voitaisiin tarjota vivahteikas ja inhimillinen kuva vaikka sitten huvin vuoksi.

Ashton Kutcher väitetysti näyttää nuorelta Jobsilta. Siksi puumanaisten altaanputsaaja näyttelee visionääriksi kutsuttua miestä. Kutcher selviytyy roolista moitteettomasti muuhun laatuun nähden. Hän on uskottava omalla tasollaan elävänä lierona, joka ei koskaan myöntäisi edes itselleen tehneensä mitään väärää. Hän osaa pillastua ja rypeä itsesäälissä allaspojalta tuntumatta. Jobs ei juuri kehity, mutta lopulta hän jättää säyseän, jopa lempeän ilmeen pysyvästi päälle. Sivuhahmo tai kaksi koettaa lausua henkilökohtaisuuksia, mutta kukaan heistä ei ole riittävän vahvasti läsnä kallistaakseen kokonaisuutta suuntaan tai toiseen.

Jobs on pohjimmiltaan niitä elämänkertoja, jotka vain pinoavat kohtauksia peräkkäin, mutta turhimpiin tilkkutäkkeihin nähden kokonaisuudessa on tiettyä määrätietoisuutta. Varhain Jobsin hengellisyys huomioidaan montaasilla, jossa hän fiilistelee luonnossa ja muuten. Esimerkiksi tämä voidaan nähdä laiskana sivumainintana, tai harkittuna vetona, joka saa Jobsin näyttämään entistä teennäisemmältä omien kaasujensa imppaajalta. Kun mietin ketä elokuva palvelee, keksin että potentiaalisesti vihervasemmistolaista anarkistia, jolla on iPhone ja mielisairaus. Signaalit (manipuloiva musiikki, jne.) ovat tulkittavissa siten, että kylmästä kapitalismista on seurannut jotakin kaunistakin, koska sydämessään myös psykoporho oli hipsteri. Opettavaista.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa