En ole varma katsoinko elokuvaa Spring Breakers, vai katsoiko elokuva Spring Breakers minua toivoen että reagoin viihdyttävästi. Musiikkivideomainen pyllynvatkausleffa yrittää provosoida hihitellen, mutta kuka tietää ketä. Teos jakaantuu kolmeen sessioon. Ensimmäisessä esitellään neljä nuorta tyttöä, jotka rahapulassa ryöstävät pikaruokapaikan, jotta he pääsevät viettämään kevätlomaa. Lähinnä heidän ihoaan esitellään, kun he pyllistelevät bikineissä ja hipelöivät toisiaan muiden tyhjäpäiden toimittaessa samaa. Seuraava osio selittää elokuvan ainoan oikean hahmon: James Franco näyttelee hilpeästi gangstaräppäriä, joka vaikuttaa Uuno Turhapuron kammatulta ja aurinkolasipäiseltä naistenmiesversiolta. Lipevä mies tarvitsee puoli tuntia kertoakseen olevansa rikas, hetero ja konna. Viimeisen kolmanneksen ainoa hyvä puoli on tunnelmien höyryisyys. Jotakin kiinnostavaa saattaa tapahtua - teoriassa?

Spring Breakers on kuin mauton ja ontto pornoversio Sofia Coppolan tuoreesta pissisdraamasta The Bling Ring, joka ei sekään tarinalla tai samaistuttavilla hahmoilla pätenyt. Spring Breakers vilauttelee, selittelee ja vilauttelee. Juonenkäänteet ovat kortilla. Franco Turhapuro puhuu ja puhuu. Hän imartelee tyttöjä ikään kuin tämä olisi Hostel: Part IV ja hän selittää taustatarinansa ja hän kertoo nauttivansa elämästä, tyttöjen virnistellessä vieressä.

Tytöt uhoavat mitä sattuu, mutta päiden sisällä ei paljoa tapahdu. Sitä kamalampia ovat sellaiset repliikit kuin "nyt on maaginen hetki" tai "voisinpa pysäyttää tämän hetken". Repliikit tulevat tyhjästä. Ne korkeintaan pilkkaavat tyttöjä. Näkökulma ei ole heidän, vaan kameramiehen: ulkopuolisen tirkistelevän irstailijan, joka ei ole vähääkään kiinnostunut siitä keitä tissitelineet ovat ihmisinä. Kenties elokuva kritisoi pinnallisuutta ja kenties sen maanisuus ja ajoittainen depressiivisyys kuvaavat sitä, mitä on olla idiootti bimbo lomalla päihtyneenä. Jos elokuva kuvittelee onnistuvansa sanomaan jotakin terävää ilman oikeita hahmoja, sitä voidaan syyttää yleisluontoisesta ihmisvihasta.

Se on ihan sama ketkä pyllistelevät, mutta mainitaan heteronormatiivisista syistä Vanessa Hudgens. Hän oli söpö ja seksikäs perhe-elokuvassa Matka 2: Salainen saari. Oli aurinkoinen hymy, pilkettä silmäkulmassa, tiukka asu ja takuulla harkittu bikineistä jäänyt rusketusraita. Hän pyllisti 3D-kameralle vain kerran. Tämäkin kuulostanee mauttomalta, mutta kaikki on suhteellista. Spring Breakers työntää muovisten ja sieluttomien musiikkivideokakaroiden tissejä ja perseitä kameraan niin rasittavasti, että aloin ymmärtää paremmin isääni Jumalaa, joka tuhosi Sodoman ja Gomorran. Jos joku vaikkapa itkee suihkussa, tilanne on edelleenkin se, ettei kameran edessä ole persoonallisuutta. Mitään ei ole alustettu, katsoja ei tunne päähenkilöitä, eikä tämä vaikuta haittaavan elokuvaa, joka zoomaa taas pakaroihin. Tuskinpa saan sitä seisomaan pariin viikkoon tämän aistit turruttavan puuron jälkeen.

Taide-elokuvien standardit ovat ohjaajalla hallussa. Kamera heiluu eläväisesti ja kontrasti on korkea. Neonvärejä kehiin vaan keskellä yötä, kun kohtauksen on tarkoitus vaikuttaa unelta. Tyylivalinta on ok. Sellaiset elokuvat kuin Enter the Void ja Only God Forgives muistissa en vakuuttunut pelkästä valinnasta, mutta en sitä kritisoikaan. Hyvällä tahdolla voin kuvailla kahta kohtausta persoonallisiksi. Toisessa mainittu ryöstö tapahtuu nopeasti ja sumeasti taustalla. Itseasiassa hyvä tahtoni loppui tähän.

Kun valvonta pettää, tavallisten perheiden kakarat osaavat käyttäytyä huonosti muuallakin kuin siellä päin Yhdysvaltoja, jossa "spring break" on käsite. Uskoakseni elokuva toivoo, että kun kaljaa kaadetaan rinnoille nykytyylisen konemusiikin naputtaessa ja kaikkien huutaessa huumepäissään woo-hoo, katsoja ajattelee, että tätähän se elämä on. Kun tästä lipsutaan gangsterikuvioiden puolelle ja hahmot silti tyynesti toteavat, että kevätloman aikana täytyy pitää hauskaa, elokuva kenties uskoo kärjistävänsä todellisuutta ironisesti. Omissa silmissäni leffa on pornon puolelle lipsuva rasittavan teennäinen ja ylipitkä musiikkivideo, jonka ohjaaja laukeaa ja sammuu useita kertoja ja antaa krapulan ja orgasmin jälkeisen melankolian näkyä tunnelmissa hetken aikaa tietämättä sen paremmin mitä hän on tekemässä. Franco ansaitsee kehut ollessaan viihdyttävä ilman käyttökelpoista materiaalia.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa

Tässä on traileri ohjaajan edelliselle työlle (ihan oikeasti, tämä ei ole vitsi):