Urheiluhullut sedät ja tädit tuskin tykkäisivät, jos kesken sukukokouksen pulttaisin läppärin telkkariin ja alkaisin katsoa StarCraft II -turnausta, koska Manuel Schenkhuizen saattaa pärjätä alkukarsinnoissa ja Sean Plott selostaa! Uskon kuitenkin, ettei niin etovaa aihetta ole, etteikö siitä syntyisi osaavissa käsissä elokuvaa, jota on mahdollista suositella kaikille - edes hyttysmäisesti inisevillä huvipuistoautoilla käytävä, sukukokouksia perinteisesti synkentävä laji Formula 1 ei ole aiheena mätä. Rush on ohjaaja Ron Howardin parhaita elokuvia mielisairaasta matemaatikosta kertovan Kauniin mielen ja entisen presidentin tv-haastattelusta kertovan Frost/Nixonin ohella.

Chris Hemsworth on James Hunt ja Daniel Brühl on Niki Lauda. Söpö hulivilipoika Hunt ja analyyttinen jyrsijä Lauda kisasivat 70-luvulla maailmanmestaruudesta. Leffassa he kritisoivat toistensa elämäntyyliä alusta loppuun, oppien kuitenkin arvostamaan toisiaan vastustajina ja ihmisinä. Laskelmoidun rytmikkäästi mutta silkkisen luontevasti elokuva tekee herroista alakynnessä olevia sankareita vuorotellen. Aiheena ei ole yksi tietty mestaruus, vaan ihmisenä kasvaminen unelmia jahdatessa, joten molemmilla on saumaa voittaa. Niin erilaisia kuin herrat ovatkin, saman lajin he ovat valinneet ja kummankin intohimo on yhtä inhimillistä. Huntin elostelu ja naisten naurattaminen lipsuu rehvastelun puolelle, mutta hän ei ota itseään vakavasti, vaan ymmärtää olevansa 1-2 tempun poni, jolla naiset tahtovat ratsastaa. Lauda on huippuunsa viritetty kone, joka väittää olevansa bisnesmies, mutta elokuvalla on useita tapoja osoittaa, että tunteet hyrräävät hänenkin sisällään.

70-luvun puolivälissä Lauda joutui vakavaan onnettomuuteen. Elokuva antaa vihiä tästä, aloittaen sitten Laudan ja Huntin tapaamisesta. Historiaa rajataan mestarillisesti mihin tahansa tositapahtumiin perustuvaan pätkään verrattuna. Vain olennaisiin asioihin keskitytään. Autoja viritellään, mikäli se on olennainen osa hahmojen matkaa. Kisojen toteutukseen panostetaan antaumuksella, kunhan kyseessä on jotakin tärkeämpää, kuin satunnainen osakilpailuvoitto. Lauda löytää rakastavan vaimon, joten heidän ensitapaamiselleen suodaan pari ylimääräistä herttaista minuuttia, jotta katsoja virittyy tavalla, jota myöhemmin tarvitaan. Koska Huntin vastaava parisuhde on epäonnistunut, elokuva ohittaa sen vitsinä, joka on yksi taitava siveltimenveto lisää Huntin potrettiin.

Hahmot ovat elämää suurempia, vaikka ja koska elokuva jo varhain aloittaa järkipohjaisen kritiikin toteamalla, että formulat ovat hullujen hommaa. Luonnostaan sydämellinen ja kukkomainen Hemsworth on rooliinsa löytö. Brühl on ilmiö. Muistamatta erityisen hyvin hänen aiempia suorituksiaan, en voi ylistää hänen muuntautumiskykyään, mutta hänen jäykän älykäs mutta usein yllättävän sielukas ja huumorintajuinen Laudansa on täyteläinen hahmo. Näyttelijöitä väheksymättä on joka tapauksessa todettava, että he eivät rakenna hahmoja yksinään.

Vaikka he kertojinakin toimivat, se on kuva- ja äänimaailma, joka vastaa sellaisiin kysymyksiin kuin miksi hemmetissä miehet ajavat ympyrää. Elokuva tekee kaikkensa riisuakseen katsojan kyynisyydestä ja tarjotakseen raa'an tunteellisen elämyksen. Muun muassa verellä, tisseillä, kusipäillä ja romantiikalla katsojaa kutitellaan eri alueilta, ja mikäli katsoja elämykselle antautuu, häntä hellitään eeppisen komealla, intensiivisesti heiluvalla mutta huippukohdat tarvittaessa määrätietoisesti alleviivaavalla kuvaus- ja leikkaustyylillä.

Kiihkoilu synkällä sateen piiskaamalla radalla on elokuvamaista kauneutta puhtaimmillaan. Karut onnettomuudet, ylväät saavutukset ja vaikka vain fanien ilo ovat eri tavoin kauniita hetkiä myös pinnan alla. Howard saattaa olla persemiehiä. Kankkujen paljastelun ohella merkitsevästi rajattuja otoksia on niin monta, että mieleeni palasi Howardin varhainen ohjaus Splash, mutta vaikka hän sellainen olisikin, olen viimeiseen saakka valmis puolustamaan hänen hyvää makuaan. Elokuva pyrkii selittämään, miksi jotkut elävät veitsenterällä adrenaliinihumalassa, joten sen on kehitettävä kipunoivaa energiaa kaikin keinoin. Elokuva on "rush". Oh, what a rush!

Sillä etten voi sietää oikeita formulakisoja on korkeintaan se merkitys, että jos elokuva mokaa yksityiskohtia, en sitä tiedä. Vauhti on vauhtia, kun Oscar-palkitut editoijat, kuvaaja ja ohjaaja siitä vastaavat, tarinan ollessa yleispätevän inhimillinen. Useimmat eivät voi unelmiaan teoriassakaan tavoittaa, koska useimmilla ei ole näiden miesten sisua ja hulluutta, mitkä ovat positiivisia tai negatiivisia ominaisuuksia riippuen siitä, onko sisuhullu valmis kestämään seuraamukset, jos ja kun kolikko näyttää klaavaa. Yhtä tärkeä on se selkokielisesti lausutuksi tuleva sanoma, etteivät vastustajasi ole vihollisiasi, vaan tärkeä osa elämääsi, jonka kenties jopa valitsit. Lisää Oscareita kaikille, saatana! Rush on absoluuttisen täydellinen elokuva.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa