Tumman veden päällä
Ensi-ilta: | 06.09.2013 |
Genre: | Draama |
Ikäraja: | 12 |
Järjen ja tunteiden ero pyöri mielessäni. Eväsin järjeltäni muutamia oikeuksia. Toisinaan kun (elokuvassa tai todellisuudessa) äitikkä ottaa isukilta osumaa osaamatta lähteä, vaikka lähtöön on todelliset mahdollisuudet, turhaudun akkaan, mutta tässä tapauksessa en kokenut olevani viisasteleva vierestäkatsoja, vaan eläydyin tilanteeseen. Isä Edelmannia vihataan, pelätään ja rakastetaan. Hän osaa katuessaan olla hoivavietin herättävä halinalle, vaikka Turmiolan Tommi on heti valmis ottamaan ohjat jos mustasukkaisuus syttyy ja roihuun lorahtaa viinaksia. Aikuiset selittävät asiat lapsille selittämättä yhtään mitään. Tämä yhdistettynä yllättäen alkaviin ja kärjistyviin kriiseihin luovat epävarmuuden ilmapiirin, joka on olennainen saavutus voimattoman lapsen näkökulmaa rakennettaessa.
Pintavirheet silottuvat kokonaisuuden pelittäessä. Kun musiikki lipsui melodramaattisuuden puolelle, mieleeni tulvahti taas vaihteeksi kuva kaljusta miehestä, joka hakkaa pianoa hysteerisenä itkien omalle taiteelleen - mutta työnsin mielikuvan sivuun ymmärtäen, että tyhmiä ihmisiä kuten lapsia käsiteltäessä pieni kärkevyys auttaa tunteita taantumaan oikealle tasolle. Aivan loppuun saakka tunnehumala ei kantanut ja kysyttyäni järjeltäni syytä, vastasin että leffa kiinnostuu liikaa isukin juopottelusta.
Alkupuolella isukin uhka varjostaa, mutta poika kokee muutakin elämään kuuluvaa ja toteutus on nautittavan luontevaa ja aistikasta. Liikutuin käskettäessä ja bonuksena myös muutaman arkisen hetken aikana vain koska omat arkiset muistoni tulvivat eläväisinä mieleeni. Kun poika alkaa tiedostaa paremmin, ettei hänen elämänsä ole hyväksyttävässä tilassa, elokuva vaikuttaa pyrkivän johonkin. Turhautuneena poika alkaa flirttailla omalla olkapäällään istuvan pirun kanssa. Tässä vaiheessa kokonaisuus ei välttämättä muuta tarvitsisi kuin pari sanaa katsojan ajatuksia haluttuun suuntaan ohjaavaa inhimillisyyttä. Kun leppoisa vaari kertoi yhden höpsöistä tarinoistaan, johon elokuvan nimi tällä kertaa sisältyi, uskoin tällaisten sanojen olevan lähellä. Elokuva kuitenkin näki tarpeelliseksi kehitellä isän tarinaa pidemmälle. Järki löytää loppupuoleltakin luovia kohtauksia ja perusteluja sille miksi elokuva jatkuu, mutta tunsin teoksen taiteellisen arvon kärsivän siitä, ettei tapahtumasarjaa osata jättää omaan arvoonsa. Tapahtumasarjasta tulee pääasia mainitun näkökulman sijaan.
Poikaa näyttelevä nuori Olavi Angervo lausuu muutamat varhaiset repliikit kankeasti, mutta hän on asiallinen kyky elokuvan tyyliin nähden. Mukana on niukasti sisällökästä dialogia: aikuiset höpisevät pitkiäkin aikoja, mutta ne ovat luontoääniä ja uskoakseni tunnelma välittyisi erinomaisesti, vaikkei katsoja osaisi sanaakaan suomea. Tuskin kukaan olisi ilmaisuvoimaisempi Edelmannin roolissa kuin Edelmann. Vaikka hän on polttanut päreensä komeasti lukemattomia kertoja, varsin vakuuttava on eräskin hetki, jona koin hahmon sortuvan parodiaksi omasta entuudestaan surkeasta itsestään; juuri kuten alkoholisteilla on tapana. Tämäkin hetki voisi olla taiteellisesti tyydyttävä huipennus tällaiselle hahmolle. Uudet käänteet eivät enää lisää mitään hahmon olemukseen. Karua ja kaunista eli todellista elämää lapsen silmien läpi taitavasti kuvaava elokuva ei tiedä milloin lopettaa, joten se puuroutuu sinänsä harmittomalla tavalla, joka luultavasti häiritsi enemmän baskerihippiantureitani kuin tätinyyhkintämoottoreitani, jotka kuitenkin ovat aina päällä yhtäaikaa toisin kuin järkeni valo.
Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa
Keskustelut (3 viestiä)
Rekisteröitynyt 25.09.2011
05.09.2013 klo 16.31 2
08.09.2013 klo 14.19
09.09.2013 klo 15.49