Kick-Ass kysyi, miksei pukusankareita ole olemassa (vaikka heitä on), vastasi ettei pyjama pysäytä puukkoa (fiksua) ja ryhtyi sitten kertomaan oikeista, taitavista supersankareista, ikään kuin auton alle jäänyt päähenkilö olisi houraillut koomassa. Olisin kernaammin nähnyt draamakomedian, jossa konnille aukova pukupelle mokailee saaden opetuksen, ja erikseen fantasiakomedian, jossa kiroileva ja aikuisia miehiä silpova pikkutyttö on päähenkilö. Kick-Ass 2 on edeltäjäänsä tyydyttävämpi tapaus, koska sillä on sydän ja pokerinaama. Jatko-osa ei päätä katsojan puolesta milloin pitää nauraa, toisin kuin edeltäjänsä, joka iski silmää jopa sankareiden brutaalin kidutuskohtauksen aikana. On samaistuttavia ongelmia, on ystävyyssuhteita. Nauraessani, jännittäessäni ja intoillessani omilla ehdoillani realismi ja fantasia sulautuivat kokonaisuudeksi.

Edellisen osan myyntivaltin Hit-Girlin näyttelijä Chloë Grace Moretz on varttunut pirpanasta sakkolihaksi. Tappava 11-vuotias oli erikoisempi ja provosoivampi asia kuin on samoja puuhia jatkava 15-vuotias, mutta toisaalta jatko-osa huomioi tytön orastavan seksuaalisuuden lähes yhtä härskisti kuin ranskalaiset lastenelokuvat, ja sekin on hauskaa, sillä eihän sitä saisi vielä sanoa, että pusuhuulisesta Moretzista on tulossa nuoren Angelina Jolien kaltainen seksisymboli. Kukkahattujen on turha pahalla silmällä tänne mulkoilla. Sanoin edellisen osan arvostelussa että Hit-Girl on söpö pikkusiskomaisella tavalla ja seison tämän ajatuksen takana. Hänen uusi, paha vastineensa, 188-senttinen venäläinen kehonrakentaja Mother Russia sen sijaan on jotakin, mitä tuijotin Marty Feldmanin silmin.

Se on elokuvan taikaa, kun Mother Russia ottaa hengiltä itseään päätä lyhyempiä pollareita punaisissa bikineissä. Olen muutamaan otteeseen kritisoinut sitä, miten homomaisen himottomasti mukatuhmat leffat vähäpukeisia naisia nuoleskelevat, enkä olisi uskonut, että jo viikkoa visionäärisen Pain & Gainin jälkeen pakaroiden fysiikka tallentuu filmille jälleen. Mörssärimuija on esillä rikollisen harvoin, mutta hän nostaa elokuvan eeppiseksi jokaisena sekuntinaan, varsinkin kohdatessaan pikkuisen ja pippurisen Hit-Girlin. Hahmon näyttelijästä Olga Kurkulinasta on tarkoituksella tehty karumpi kuin miltä hän näyttää viihdyttävissä valokuvissa, mutta tämä ei huijaa sydäntäni sen enempää kuin Johnny Deppin Saksikäsi Edward -meikit hämäävät fanityttöjä. Mies, joka pitää viehättävinä vain mekkoon puettuja, vaivalla maalattuja, taitavasti kammattuja naisia, pitäisi viehättävinä myös vastaavasti naamioituja miehiä. Sonnit kuten minä eivät menetä naisen vainua vaikka nainen verhoutuisi säkkiin, harrastaisi kuntoilua ja käytännöllisiä kampauksia ja omistaisi kulmakarvat, jumalauta.

Tarina on yksinkertainen. Naamiosankaruudesta on tullut muotia. Edellisen osan pahiksen poika eli "Red Mist" ei ole pariin vuoteen tehnyt mitään, koska mutsi kieltää. Äidin kuoltua hän omaksuu nimen The Mother Fucker ja ryhtyy palkkaamaan henkivartijoita, jotta hän pääsee tappelemaan sankareiden kanssa huipennuksessa. Hän on gangsterin kakara, joka tahtoo seurata isän jalanjälkiä, ja toisaalta hintelä luuserinörtti, joten näin pääsi käymään. Hoivaavat huoltajat rajoittavat myös Kick-Assin ja Hit-Girlin puuhia. Koulun tietokantoja vuosia hakkeroinut Hit-Girl joutuu ensimmäistä kertaa opiskelemaan ja tutustumaan ikäisiinsä. Tämä sivujuoni on kaikessa suoraviivaisuudessaan onnistunut voimafantasia itsensä erilaisiksi tunteneiden koulukiusattujen makuun.

Hit-Girl ja Mother Russia ovat yliluonnollisia. Muut osaavat lyödä kepillä, mikä sattuu sekin. Höpsöt uudet sankarit, kuten nuutunut pariskunta, jonka t-paidoissa komeilee heidän kadonnut poikansa, yrittävät pelastaa maailman, ja kun he verkostoituvat, leffa juhlii fantasiaa heidän kanssaan. Leffa ei ole liioitellun väkivaltainen, vaikka erästä keskinkertaista hahmoa tulkitseva Jim Carrey on niin väittänyt, vaan taidanpa jopa kutsua elokuvan isoimmaksi ongelmaksi sitä, etteivät kuolemat ole niin iskeviä käänteinä tai huipentumina, kuin niiden pitäisi olla. Budjetti on edellisen osan tavoin vaatimaton, joten muotoilen asian näin: Hit-Girlin ja Mother Russian huippuhetket ovat niin muikeita, että aivoni alkoivat vaatia esimerkiksi tietokoneanimaatio-hain hyökkäystä, vaikkei elokuvalla ole varaa kuin värjääntyvään veteen.

"Sarkasmia ja sympaattisuutta vaihtelevalla menestyksellä harrastavat pienen budjetin supersankarielokuvat" alkavat jo olla lajityyppi. Kick-Ass 2 on kaukana mestariteoksesta, mutta se on suosikkini näistä pätkistä; viihdyin erinomaisesti. Samaistuin Hit-Girliin. Tahdoin Mother Russian kantavan minut metsään. Älä sano mitään. Mua ei kiinnosta. Mä luen sun postauksia, sitten sinut ignooraan. Mulla on koti siellä missä pääsee Finnkinoon. Mä oon nähnyt niin paljon, että voin sanoa mitä vaan. Ja joka yö katson Citizen Kanen. Ja joskus tuntuu, kuin joku huutais mua slummeissa päin. Mä panen äänet posottaan. Mulla on valtaa: mä kritisoin muita. Ja kun mun foorumilla ne huutaa "tää ei voi olla näin", mä menen takaisin runkkaamaan. Tänään tulee kuluneeksi kymmenen vuotta siitä, kun allekirjoittanut ylennettiin säälittävästä foorumitrollista herra kriitikoksi V2.fi:n tekijöiden edellisellä sivustolla.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa