Valtameren ahterista hyökkii kerrostaloa kookkaampia lelusauruksia. Ihmiskunta rakentaa yhtä isoja robottihaarniskoita suojakseen. Rautajätit ovat useimpien visuaalisten todisteiden valossa tasan niin surkea idea, kuin miltä ne kuulostavatkin, mutta sankareiksi luokitellut hahmot tykkäävät niistä. Pysyvä ratkaisu ne eivät ole. Pahan aukon pommittaminen ehkä onkin. Tässä oli elokuvan Pacific Rim juoni kaikkine merkittävine käänteineen.

Turhia sivujuonia on kaksi. Molemmat liittyvät teknologiaan jolla robotteja ohjaillaan. Robottien päässä sijaitseviin jumppavehkeisiin on pultattava kaksi ihmistä, sillä yhden pilotin aivosolut eivät neurohöpöä kunnolla juveloi. Pilottien mielet yhdistyvät toistensa ja robotin kanssa. Ihanteellisessa tilanteessa pilotit ovat vaikkapa veljeksiä, joilla on valmiiksi syvä side. Elokuva kertoo... miehestä ja naisesta, jotka ovat traumatisoituneita menneiden tapahtumien johdosta, mutta joiden on muodostettava tiimi! Elokuva nostatti maanista innostusta, voi pojat, joka lässähti komeaksi depressioksi. Melkein alkoi itkettää, kun hyviä ideoita paiskottiin pönttöön hartiavoimin.

Älä luule, että elokuvasta löytyy edes sen verran draamaa, että päähenkilöt käsittelevät traumojaan. Älä unelmoi, että mielten yhdistymisellä tehdään jotakin jännää tai söpöä. Elokuva ei ole Inception, eikä romantiikkaa harrasteta. Ainoan kerran kun hahmojen ajatuksiin sukelletaan, sessio johtaa tarkalleen ottaen sellaiseen paljastukseen (spoileri), että eräät toisensa tuntevat hahmot ovat tunteneet tosi kauan. Jaa. Elokuva hukkaa leijonanosan kestostaan tympeään hahmovetoiseen vaiheeseen ja sitten hahmonkehitys loppuu. STOP. Kuin seinään. Ongelmia ei ratkaistu. Viis hahmoista. Miten olisi kohtaus, jossa joku pilotti tekee jotakin, mitä hän oppi elokuvan aikana? Ei, liikaa pyydetty.

Toisessa sivujuonessa kaksi sketsisarjasta karannutta tiedehemmoa - Mark Ruffalon untelo pikkuveli ja Sigmund Freudin kummeliversio - yrittävät tehdä tiedettä. Toinen muistaa, että elokuvassa Independence Day presidentti onnistui telepaattisesti urkkimaan tietoonsa pahojen hemmojen taustatarinan, joten sitähän voisi kokeilla. Siinä se. Hahmot ovat kuoria käsikirjoittajan armoilla, he ovat aina valmiita tarjoamaan kankeita selityksiä suoraan katsojalle. En tiedä, onko vuoden 1998 Godzillan "sielukasta ja inhimillistä" kerrontaa koskaan muisteltu haikeasti, mutta nyt on, minä sen tein.

Toimintakohtaukset ovat heikkoja, olettaen että katsojan on tarkoitus tuntea luissaan uho, tuho ja vaara. Kaikki varmasti muistavat, miten lentäjistä kertovat toimintajännärit toteutetaan? Pilotin kasvoja kuvataan läheltä hänen puhuessaan koko ajan radioon. Leikkaus: ohjus tuhoaa pahisten hävittäjän. Leikkaus: pilotti huutaa woo-hoo. Tämä toimii. Kun Pacific Rim leikkaa pilotteihin, näyttelijät vemppaavat tv-shopin soutulaitteissa. Sitten näemme kuinka animaatiorobotti takoo nyrkillä godzillaa, jonka kaatamiseen ohjuksilla menisi kuulemma päivä. Fysiikan lait toimivat muutenkin miten sattuu, joten se jää hyvin hämäräksi miten robotit käytännössä toimivat. Kuvittele, että 90-vuotias reumapotilas pukeutuu robotiksi ja toinen dinosaurukseksi. Heille annetaan terävät veitset. Heitä kuvataan niin läheltä, että vain jalat tai rintakehä mahtuvat ruutuun. Heillä on vaikeuksia tappaa toisensa, mutta jos toinen osuu, tappelu saattoi olla siinä. Silloin tällöin toinen hyppää toisen niskaan ja heittää volttikiepautuksella toisen seinään. Tätä on Pacific Rim.

Arvosanan toinen tähti tulee joka tapauksessa hirviökohtauksista. Yleisilme on hyvin synkkä, mutta värit ovat hohtavan kirkkaita. Korkeakontrastinen tyyli toimii erinomaisesti 3D-elokuvissa, kuten muun muassa Avatar ja Hugo ovat aiemmin oivaltaneet. Tyyli tekee syvyydestä ja muodoista käsinkosketeltavia ja toisaalta satumaisia. Kun hohtavaa mönjää kuolaava deluxe action-figuuri lähestyy jättirobottia rankkasateessa, kun kameramies malttaa mennä vähän kauemmas, Pacific Rim on oikein soma. Parikin kertaa tahdoin pysäyttää kuvan ja unelmoida itse, mitä tulee seuraavaksi tapahtumaan ja miksi hemmetissä.

Kiitos Guillermo del Torolle hänen varhaisista töistään, mutta nykyään hän on kupla, joka puhkesi. Vaikka elokuvat joita hän on aidosti ollut mukana tekemässä viime vuosina ovat olleet kliseisiä ja korkeintaan keskinkertaisia, olen elätellyt toiveita siitä, että kun hän itse ohjaksiin palaa ja vapaat kädet saa, hän luo jotakin, joka on suurta kuin hänen suunsa, joka on luvannut kymmenen intohimoista ihmeleffaa aina avautuessaan. "Inhimillinen" Godzilla -98 on yksi Pacific Rimiä viihdyttävämpi leffa, "mielikuvituksellinen" Transformers 2 on toinen.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa