Sinfonisen death metallin äänenkannattaja Shade Empire lataa neljännellä albumillaan korvat ja suut täyteen sinfonista pauhua. Shade Empiren teosjärkäle kuulostaa massiiviselta ja taivaita tavoitteleva ulkomuoto ei paljoa Nightwishille kalpene. Metalliakin on sinfonisen paistattelun joukkoon osunut, tosin paikoin metalli tuntuu jäävän sivuosaan urku auki ja torvet tötteröllä jyräävien orkesterisointinten vyöryn alle. Aina välillä herää epäuskoinen ajatusrakennelma - "hetkinen, eikös tämän pitäisi olla kuitenkin black metallia eikä jylhäsointista rock-oopperaa".

Yksittäisten viisujen asema jää kalpeaksi yhtenäisenä teoksena messuavan paketin äärellä. Pieninä pätkinä ja parhaina hetkinä kiekko jyrää mustaa messuaan teholla, joka karkoittaa jyrsijät ja karvajalkaiset tehokkaasti taloudesta. Laiskimmat hetket tyrkyttävät korville käsittämättömän annoksen melusaastetta ilman alkua ja loppua - vain tunnelman nostatus mielessä.

Erityishehkutus lähtee ensimmäiseksi vokaalien suuntaan. Sekä örinämurinat että normivokaalit onnistuvat mainiosti. Myös orkestraatio on tehty taidolla - varsinkin kun puhutaan sinfoniaorkesterin panoksesta. Metalliorkesteri ei aina sovi kokonaisuuteen yhtä saumattomasti ja se on melkoinen kauneusvirhe - kyseessähän on kuitenkin metallimusiikkia.

Kiekon aloittava Ruins on yksittäisenä sävellyksenä kiekon parasta ja selkeintä antia. Esimerkiksi 13-minuuttinen Disembodiment on vaikuttava teos, jopa progressiivinen, mutta missään vaiheessa ei huomaa kuuntelevansa black metal -teosta. Malicious winds on selkeämmin metallia mutta kitaroihin kaipaisi enemmän puruvoimaa. Traveller of unlight jyrää tummissa vesissä vastustamattomalla voimalla ja Nomad osoittaa kertosäkeenkin kohdalla terävyyttä. Kiekon nimiviisu eksyy progeilun hetteikköön.

Shade Empiren sinfonisen rock-messun soundtrackilta vaikuttava tekele kompastuu osaltaan mammuttitautiin ja sävellysten luonnosmaisuuteen. Toisessa vaakakupissa painaa armottoman taidokas sinfoniahehkutus joka tekee vaikutuksen jo pelkästään olemassaolollaan. Shade Empire ei onnistu kuitenkaan muodostamaan selkeästi nousevaa draaman kaarta. Ilon hetket ovat suuria mutta luonteeltaan pirstalemaisia. Kiekko kestää kuitenkin tehopyöritystä ja ansaitsee ehdottomasti lukuisia kuuntelukertoja ennen lopullisia johtopäätöksiä.