Dominic Cooper mopottaa itseään elokuvassa The Devil's Double. Wikipedia-opintojeni mukaan filmi perustuu tositapahtumiin hyvin löyhästi, antaen silti vihiä siitä, miten kamalaa Irakissa oli Saddam Husseinin valtakaudella. Cooper tulkitsee Saddamin poikaa Udayta, sekä tavallista miestä, jonka Uday pakottaa kaksoisolennokseen, jollaisia myös diktaattori itse hyödynsi turvallisuussyistä.

Uskottavuus heitetään ikkunasta ensimmäisen viiden minuutin aikana. Kun Cooper pyytää Cooperia palvelukseen, kummallakin on valmiiksi sama kampaus, samat viikset, sama sänki ja luomet samoissa kohdin kasvoja. Kampaus on ja pysyy. Kuvattiinko leffa yhdessä viikonlopussa, vai? Laiska aloitus on tavallaan hyvä asia, sillä se ohjaa huomion olennaiseen. Muuntautumiskykyinen Cooper on vangitseva limaisena Udayna. Udayn ihon alla vaikuttaa toisinaan liikkuvan hyönteisiä, niin ilmeikäs hän on, kun tavis taas on tuima ja asiallinen. Hahmojen kohtaamista ei alusteta, joten se ei riko odotuksia. Jos katsojalla on tarve laskea onko hahmoilla sattumalta saman verran samanmittaisia partakarvoja kahden identtisen ihon ominaisuuden välissä, hän hoitaa tarpeensa heti aluksi.

Uday on rakkikoiramainen, vallasta ja aineista humaltanut puhdas psykopaatti, jolla kuitenkin on vastaavaa piirroshahmomaista karismaa kuin Boratilla. Jos Borat näytettäisiin tekemässä jotakin kauheaa, mistä hän useinkin puhuu, moni ei tietäisi miten reagoida. Sexy time! Wow wow wee waa! Samankaltaisia jännitteitä kehittyy tähän pätkään, sillä Udayta on usein hyvin hauska katsoa, vaikkei hänellä kilttiä solua ole. Uday on Irakin tärkeimpiä vaikuttajia, vaikkei edes sivuhahmona vaikuttava isä Saddam jaksa aina hänen temppujaan. Persianlahden sota on käynnissä. En pidä arkistomateriaalista, mutta tässä tapauksessa muutamat mittakaavaa kasvattavat uutiskatsaukset korostavat Udayn discoilusta ja raiskailusta koostuvan elämän järjettömyyttä. Ne myös auttavat leffaa erottumaan samantapaisista huumekauppiastarinoista.

Tavis, eli Latif on yksiulotteinen moralisoija. Hän ei nauti luontaiseduista tai teeskentele hyväksyvänsä työtään. Sitä ei siis pohdita, maistuuko pahuus tavikselle kun nuolaisuun kehoitetaan. Latif on kiinnostava vain Cooperin vuoksi. Hän raivoaa katsojan puolesta vääryyksille. Vasta joskus puolivälin jälkeen opin arvostamaan häntä sen vuoksi. Cooperin, Cooperin ja Ludivine Sagnierin näyttelemän naispolon välillä nähdään vaisuhko kolmiodraama. Muun muassa tämä juttu palautti mieleeni viimeisen päälle väkevän draaman The Last King of Scotland, joka teki pahaherran ja pulliaisen suhteella niin paljon, että siihen verrattuna Latif ei ole edes hahmo. Lähinnä hän on... paikalla.

Pohdinpa tuossa. Missä vaiheessa värimaailma muuttuu rasistiseksi? Sitä pitäisi tässä tapauksessa kysyä Lähi-idän ihmisiltä. The Devil's Double on hyvin keltainen elokuva. Mukana on kohtauksia, joissa pronssi-ihoinen mies seisoo kultaisen seinän edessä keltaisessa valossa. Cooper on todellisuudessa possumaisen pinkki britti. Uskoin kyllä, että hän on arabi, niin kuin isovanhempani varmasti uskoivat Pekan ja Pätkän näyttävän neekereiltä. Julisteessa keltaisuus yhdistyy kultaan eli mammonaan, mutta koska maallinen hyvä ei Latifia viettele, en täysin ymmärrä miksi kulta on korostamisen arvoinen asia. Uday on rikas ja hän tekee mitä haluaa, mutta ei hän ole rahalla valtaa ostanut rikollinen, vaan käytännössä kuninkaallinen. Pelolla hän vallassa pysyy. Jos katsoja ohimennen tuumii, että keltaisuus symboloi kusipäisyyttä, se on hieman ongelmallista, kun viattomienkin päät hohtavat keltaisina.

Ohjaaja Lee Tamahori on ohjannut yhden keskinkertaisen Bondin ja muuta sujuvaa ja pinnallista humpuukia. Varhaisen draamansa Kerran sotureita syvyyteen hän ei taaskaan yllä, mutta myös The Devil's Double on tasaisen sujuvaa katsottavaa varsinkin ollakseen yksinkertainen tarina pahvilätkästä puhtaan pahuuden puutarhassa. Sivuhahmojen ilmeiden ja sen sellaisten pienten silausten johdosta Udayn edustama uhka vaikuttaa todelliselta.