Ja missäköhän vaiheessa Wolverine sai muistinsa takaisin? Muistinmenetys on muistaakseni yksi tärkeimmistä Wolverineen liittyvistä jutuista, mutta mitäs pienistä, kun on X-Men-sarjasta kyse. X-Men: First Class on kelpo esiosa, jos et vaadi sen toimivan sellaisena. Vastaavasti The Wolverine toimii itsenäisenä tarinana ainakin jos et välitä X-Men-elokuvista. Maltan tuskin odottaa ensi kesän aikamatkustustarinaa X-Men: Days of Future Past, jossa atomeiksi kosahtanut mutta tervehtynyt Professori X lähettää Wolverinen 70-luvun alkuun tapaamaan nuorta Professori X:ää, joka on 60-luvun tapahtumien johdosta päätynyt pyörätuoliin, vaikka hän kävelee vuonna 1979, kun hän tarjoaa turvasatamaa mm. parikymppiselle Emma Frostille, jonka hän ja Magneto sitoivat sängynpäätyyn 60-luvulla.

The Wolverine on hahmo- ja tarinavetoinen elokuva. Se on kunnioitettavaa ellei jopa yllättävää. Jean Valjeanin näköinen Wolverine samoaa metsissä. Hän on masentunut surmattuaan Jean Greyn, joka yhä vainoaa häntä puolimärissä unissa, joissa Famke Janssen näyttelee Greytä alusasussa. Wolverinen mieli on traagisessa tilassa, sillä unet paitsi kiduttavat häntä, myös ovat hänen ainoa lohtunsa. Hän tarvitsee muuta puuhaa. Vain se merkitys tarinalla on, mutta voisi merkitystä olla vähemmänkin: X-Men Origins: Wolverine huipentui niin totaaliseen muistinmenetykseen, ettei siitä jäänyt muistijälkeä tekijöillekään.

Wolverine suostuu matkustamaan Japaniin, koska hän muistaa tavanneensa toisen maailmansodan aikana miehen, joka kutsun esittää. Miekkonen on nykyään iäkäs suurkorporaation pomo, joka tekee kuolemaa. Vanhus tarjoaa ikinuorelle ystävälleen erikoista lahjaa: normaalia elämää eli kuolevaisuutta. Sitähän sä haluat, eikö? Vanhus puhuu kuin hän olisi itse naputellut käsikirjoituksen, joka perustelee käänteensä hyvin heikosti. Vanhus tuumaa myös, että erinäiset tahot uhkaavat hänen lapsenlastaan ja perijäänsä Marikoa. Wolverine ryhtyy henkivartijaksi huvikseen. Vaikka useimmat kelmit ovat ihmisiä, elokuvalla on monia keinoja saada Wolverine vaikuttamaan haavoittuvaiselta.

Hugh Jackmanin Wolverine on yhä kiehtova, viriili ja uhmakas mutta tunteellinen rampe. Tunteilisin epäilemättä mukana jos Jackman saisi asiallista materiaalia, jollaiseksi lasken esimerkiksi First Class -kohtauksen, jossa Professori X kyynelehtii aistittuaan Magneton ajatuksen. The Wolverine antaa ymmärtää olevansa leffa, joka se ei voi olla. On synkkiä, katkeransuloisia jännäreitä, joissa vanha, kokenut, väsynyt ja turmeltunut karpaasi suojelee haurasta kukkaa. Vaikka Wolverine on könsikäs ja Jackman on pumpannut suonet pihalle habasta, Jackman saa Wolverinen vaikuttamaan siltä, kuin hän olisi loppunsa edellä. Olisiko se kuuden leffan jälkeen huono idea, jos Wolverinen alakuloisuus enteilisi urheaa kuolemaa, joka saa katsojat pillittämään? Niin, mutta, ei, mutta...!! Kukas sitten matkustaisi ajassa kertoakseen Professori X:lle, että Sentinel-robottien tuleva hyökkäys on estettävä, koska se ei tepsinyt, kun opettelimme taistelemaan niitä vastaan virtuaalitodellisuudessa ennen kuin edes kuulimme niistä?!

Sarjakuvien ystävät tietävät, että Mariko on Wolverinelle tärkeä tuttavuus. Pidin hahmojen vuorovaikutusta pitkästyttävänä. Ongelmia on monia, yksi on tämä: Marikon ystäväkin on persoonallisempi kuin Mariko. On sallittua tehdä kakarafilmi aikuisten trillereiden tyylillä, mutta jos sisältö on luonnosteltua potaskaa trillereiden mittapuulla, kannattiko huvittavasta potaskasta luopua? The Wolverine on Kauhea kankkunen 3 tehtynä paremmin. Tällä kertaa ymmärsin, miksei mukana enää ole vitsejä, vaikken taaskaan vakuuttunut, että vakava ja sekava perusjuoni on ikimuistoisempaa sisältöä kuin esim. nelinkontin laukkaava Liev Schreiber tai ladyboyn siementämä hammaslääkäri. Wolverinella ei ole loogista, itsekeskeistä syytä lähteä Japaniin tai auttaa Marikoa, joten käytännössä hänellä ei ole mitään opittavaa. Hän oli, on ja tulee olemaan aito sankari. Se hahmovetoisuudesta. Myös vauhtijännän ja korporaatiopolitiikan ystäville on tarjolla rikkaampia elämyksiä kuin tämä.

Luotijunan katolle sijoittuva tappelu ja lopetus, johon kuuluu uusi versio klassisesta hahmosta Hopeasamurai ovat toimintaa, joka toimii. Muu mäiske on pakkopullaa. "Nysse silpaisee ninjaa" lukee käsikirjoituksessa ja toteutus on keskinkertaista sekopuuroa. Usein lähinnä ääniefekti selittää silpaisiko se. Väärennetystä 3D-versiosta ei ole muuta sanottavaa, kuin että istuin liian edessä ja kiinnitin enemmän huomiota varjokuviin laidoilla kuin syvyyteen. Leffastudiota on usein syytetty X-Men-sarjan vesittämisestä, mutta tässä tapauksessa syypäitä ovat selkeästi kirjoittaja ja ohjaaja. Heille on annettu lupa jaaritella yli kaksi tuntia suhteellisen vähäeleisesti välittämättä ADHD-yleisön tarpeista, mutta he eivät onnistu puhaltamaan tarinaan sielua, vaikka Jackman puhkuu ja puhisee mukana minkä ehtii. Koska tyypit sentään yrittävät, myönnän paremman arvosanan kuin Origins: Wolverinelle, joka totisesti toimi vain huonona vitsinä.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa