Kaikki eivät tunne isovaarin idolia Yksinäistä ratsastajaa. Tavallaan hän on cowboy-Batman. Kuvitellaan, että teattereihin saapuu uusi Batman-elokuva, joka on vakava kuin Batman Begins. Se on kuitenkin George Clooney, joka palaa näyttelemään Batmania virnistellen jälleen kuin mies jolle maksetaan paskantamisesta. Batman ei aluksi tahdo olla Batman. Eräänä iltana kun Batman ja Robin istuskelevat Gothamin korkeimman talon harjalla ruokkien vesikauhuisia kanoja Chicken McNuggeteilla, Robin onnistuu vakuuttamaan Batmanille, että Jokeri on pysäytettävä. No niin... Kaksi tuntia tätä on odotettu. Batman tekee kaikkensa pysäyttääkseen Jokerin villissä toimintakohtauksessa, joka on kaikkea mitä fanit uskalsivat pyytää. Taustalla pauhaa eeppinen musiikki: TIDI DIDI DIDI DIDI PÄTMÄÄN! TIDI DIDI DIDI PÄTMÄÄN! KEVÄT TULI LUMI SULI BATMAN SANOI PULI PULI! PÄTMÄÄN! Tämäntyylinen elokuva on The Lone Ranger.

Kyseessä on Johnny Deppin uran pohjanoteeraus, jos saan näin sanoa kolmea leffaa näkemättä. Takapuoleni kärsi enemmän kuin vihamielisimpien lukijoideni harhaisimmissa fantasioissa jo puolen tunnin katselun jälkeen. Ongelma on sanalla sanoen tyylittömyys. Pidän elokuvista, jotka mukailevat taitavasti klassisia tyylejä, ja rakastan elokuvia, jotka rohkeasti löytävät omat tyylinsä. Tyyli on sitä kun elementit rimmaavat. The Lone Ranger on synkkä veijariseikkailu ilman charmia ja vitsejä. Se on yhtä upea juttu kuin olisi lapsenmielinen sci-fispektaakkeli ilman tehosteita.

Disneyn aiemman aavikkoflopin John Carterin tavoin The Lone Ranger alkaa moneen kertaan ilman syytä. Depp näyttelee aluksi koiran purulelulta näyttävää pappaintiaania, joka kertoo pienelle pojalle nuoruuden seikkailuistaan, kunhan hän saa ajatuksensa kokoon. Tämä on valitettavaa, sillä kun elokuva ihan oikeasti alkaa, se alkaa iskevällä ison rahan kohtauksella: juna jyskyttää kohti tärkeää tapahtumapaikkaa kyydissään kaksi sankaria ja yksi konna, jotka ehtivät tutustua toisiinsa ennen määränpäätä.

Kun pöly laskeutui, en ollut varma mitä katson. Kuohittua tusinalänkkäriä? Fysiikan lakien vastaisesti Depp ylinäyttelee tulkitessaan kivikasvoista intiaania Tontoa. Armie Hammer on neitimäinen lakimies. Hammerista tulee "Yksinäinen ratsastaja" Tonton käskystä. Tonto käskee hänen naamiotakin käyttää heikoin perusteluin. Tonto hourii henkimaailmoista ja tehtävästään pahuuden nujertajana. Yksi roistoista on sadistinen kannibaali. Mihin tämä johtaa? Elokuva kertoo peruskliseisesti siitä, että ahneet psykopaatit vievät inkkareilta luonnonvarat ja järjestävät neidon pulaan, joten eipä juuri mihinkään. Kaikki katsojat saavat kärsiä. Jos olet kuullut huhun, jonka mukaan elokuvassa piti olla erikoisia olentoja kuten ihmissusia ennen kuin budjettia leikattiin, saat megabonuksena lyödä kämmentä otsaan, kun Tonto puhuu hopealuodeista. Mystinen jaarittelu ei ole muuta kuin tahmaista hahmonkehitystä. Toki elokuvassa esiintyy Caerbannogin jäniksen koko suku, mutta se on vain cameo-suoritus.

The Lone Ranger on elokuva, joka rullaa toisinaan kuin aito western, rikkoen sitten illuusion Monty Python ja Ace Ventura -meiningillä, kieltäytyen sitten hauskuuttamasta, koska nyt onkin aika kuunnella vaikkapa Tonton tosi dramaattinen syntytarina, joka taustoittaa traagisesti hänen hattunsakin. Jossakin tuossa välissä kuuntelimme taas museoesineeksi - esineeksi, ei perkele!! - päätynyttä vanhaa Tontoa, joka tuhoaa tunnelmat kuin tunnelmat jo kuminaamansa vuoksi riippumatta siitä, onko puheenvuoro tekohauska vai täysin tarpeeton.

Vaihe jossa Tonto ja ratsastaja koettavat tehdä edes jotakin on pahaa unta. Tarinasta on tullut sataprosenttisen ennalta-arvattava. Käänteet voi ennustaa tunnin etukäteen. Deppin ja Hammerin välillä on kemiaa kuin vedellä ja öljyllä. Mitään merkittävää ei tapahdu, toiminta on kunnianhimoista vain alussa ja lopussa. En toisinaan jaksanut keskittyä kuin sen analysoimiseen, ovatko jotkin lavasteet turhan asetelmallisia preeriatunnelmiin nähden. Suurieleistä loppuhuipennusta pitäisi ehkä kehua, enpä tiedä. Sen aikana soitettu pilipalimusiikki, jota vanha tv-sarjakin käytti, vaivutti minut sokaisevaan vihatranssiin. Kappale ei ole huono. Näkisin kernaasti hyväntuulisen koko perheen seikkailun, johon se sopii. Tämä elokuva oli tuntunut jo yli kahden tunnin ajan siltä, kuin kameli olisi koettanut irroittaa kaktuksen perseestään naamani avulla, joten en pitänyt lasten hittiparaatia huipennuksena, vaan keskisormien työntämisenä sieraimiini. Siitä saat, katsoja! Ja siitä! Ja potkua munille! Ha ha ha!

Pidätkö Pirates of the Caribbeanista niin paljon, että samojen tekijöiden (ohjaaja, kirjoittajat, tuottajat, tähti) näkemys Yksinäisestä ratsastajasta kiinnostaa? Katso Spede Pasasen Hirttämättömät. Hirttämättömät ei ole parempi elokuva kuin The Lone Ranger siksi, että se on tosi huono ja joskus huonous on hauskaa, vaan siksi, että se on parempi elokuva kuin The Lone Ranger. Hirttämättömissä on persoonallisia näyttelijöitä persoonallisissa rooleissa ja Pirates-faneille mainiosti sopiva veijarimainen tarina ja tyylissäänkin se pysyy.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa