Viralliset mielenhäiriöt ovat vikalistoja ja hienoimmat viat löytyvät monelta listalta. Joka tapauksessa, käsitellään tänään yhtä suosikeistani, "skitsoidista persoonallisuushäiriötä". Sen oireita ovat muun muassa: näennäinen tunnekylmyys, eristyneisyys, harvasanaisuus, tapa korvata ihmissuhteet fantasioilla, tapa käsitellä uhkakuvia voimafantasioilla, vuorottelu ylemmyyden- ja tyhjyydentunteiden välillä. Häiriö saattaa johtua esim. geeneistä ja/tai etäiseksi jääneestä, kenties narsistisesta vanhemmasta tai vanhemmista.

Väkivaltaisessa jännärissä Drive seikkailee Ryan Goslingin näyttelemä mystinen, harvasanainen, kostuttavalla tapaa kolea komistus. Hänellä on mageet hanskat ja takki. Hän suojelee tapaamaansa perhettä saastalta, joten on hänellä sielu, vaikkei ilme usein värähdä. Söpöltä se näyttää, kun mies hengailee perheen kanssa tunnelmavalaistuksessa. Taustalla soi herkkä, kenties jopa lohdullinen biisi, jossa lauletaan:

Your pursuits are called outstanding
You're emotionally complex
Against the grain of dystopic claims
Not the thoughts your actions entertain
And you, have proved, to be
A real human being, and a real hero.

Jäykkis ei ole tyhjä. Hän on ihminen. Ja vieläpä sankari. Onko Drive skitsoidinen voimafantasia? Tulkinta on houkutteleva, sillä saman ohjaajan Only God Forgives on mielenkiintoinen, fantasian itsetietoisesti purkava sisarteos sellaiselle elokuvalle.

Gosling näyttelee jälleen jäykkää kakkaa. Hän on huumediileri, jonka sadistinen veli tapetaan hyvästä syystä. Goslingin hahmon velvollisuus on kostaa takaisin. Se tai moni muukaan asia ei vaikuta häntä kiinnostavan. Vaikkei ilme värähdä ja vaikkei hän montaa sanaa koko elokuvan aikana sano, hän ei ole tyhjä. Hänellä on moraali. Sankari hän ei missään nimessä ole. Elokuvalla on keinonsa nöyryyttää häntä. Hänen psykopaattiäitinsä ilmaisee pettymyksensä häneen, "oudompaan" poikaansa. Tämä on suorastaan hilpeä, taide-elokuvaan sopiva tapa sanoa suoraan, että päähenkilön kummallisuuteen tulee kiinnittää huomiota, sillä samalla alleviivaantuu sekin, ettei päähenkilö persoonallisuushäröilystään huolimatta ole kammottavin hirviö edes omassa perheessään. Hän on ihminen.

Tein tulkintani ennen puoliväliä ja viihdyin sen parissa. Tunnelmat ovat epätodellisia ja huumaavia ja jotkin lyhyistä kohtauksista ovat kuvitelmaa. Kaikkia tapahtumia ei täten ole pakko pitää todellisina. Esimerkiksi päähenkilön suhde huoraan on mahdollista käsittää niin, ettei päähenkilö tee huoran kanssa sitäkään mitä sellaisten kanssa yleensä tehdään, vaikka suhteella selkeästi on jokin merkitys hänen päässään. Edellistä arvostelemaani elokuvaa Rakkaus syytin siitä, että katsojan on tuotava syvempi sisältö mukanaan, mutta myös persoonallisuuden puutteesta. Tunnelmiltaan hyvin omintakeinen Only God Forgives väkisinkin tekee jotakin katsojan ajatuksilla, jos niitä syntyy. Näin taide-elokuvan ja taiteen yleensäkin sopii toimia. Pidän silti enemmän Drivesta. Ei ajatuksia aktivoiva taide ole automaattisesti hömppäviihdettä arvokkaampaa; perstuntuma kertoo totuuden.

Päähenkilön kovin vastustaja on katanalla huitova ukkeli, joka vertautuu häneen monella tapaa. Tuumin että nämä etualalle nostetut kylmänrauhalliset tyypit saattaisivat kyetä jopa sovintoon, elleivät muut, kasvojen käyttöön kykenevät epäloogiset nilkit pitäisi koston kierrettä käynnissä. Alitajuntani on kehittänyt ajatusta pidemmällekin, mutta tietoisuuteni ei ole vielä saanut raporttia. Heppujen kohtaamisissa on suorastaan mytologista energiaa, koska heitä ei selitetä... Se on vähintäänkin jännää, niin.

Värit ovat kirkkaita, kuvasto on asetelmallista. Painostava äänimaailma on harkiten viritelty. Väkivalta on hyvin raakaa, mutta hitaan tunnelmoinnin johdosta ei ehkä niinkään provosoivaa kuin etäännyttävää. Selkeimmin mieleeni painui yksityiskohtainen kuvio käytävällä, joka vaikutti johtavan Helvettiin - tai ehkä ei johtavan, sillä tätä lohdutonta maailmaa voidaan pitää Helvettinä tai sulkeutuneen päähenkilön henkilökohtaisena helvettinä. Leffa kolahtaa tai on kolahtamatta. En väitä, että Only God Forgives on laadukkaampi itsenäisenä elokuvana kuin ohjaaja Nicolas Winding Refnin aiempi samankaltainen teos Valhalla Rising, jota kuvailin siedettäväksi jos hieman turhauttavaksi taidehomosteluksi. Sen sijaan muistutan, että vain toinen näistä kahdesta elokuvasta vertautui mielessäni Driveen, ja huomautan, että vain toisen näistä näin teatterissa. Eritoten asiallinen äänentoisto on tärkeä juttu Refnin tunnelmien kannalta, ja pyyhe olisi vieläkin leveämpi saanut olla.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa