Aivoinfarkti on alkusoitto iäkkään rouvan viimeiselle elämänvaiheelle. Aluksi hän ei ymmärrä alamäen alkaneen, mutta se on jyrkkä. Hänen puolisonsa päättää hoitaa häntä kotona. Otsikko Rakkaus (Amour) on yksinkertainen, ylväs ja nöyrä: rakkaus kantaa loppuun saakka. Pariskunta on arkisella tapaa miellyttävä. He käyttäytyvät kuten normaalien hyvien ihmisten voi olettaa käyttäytyvän - varsinkin elokuvassa, varsinkin jos elokuva ei käsittele persoonallisuushäiriöitä. Muutamat miehen repliikit olisivat töykeitä suomalaisen suusta, mutta kyseessä on charmikas ranskalaismies, joka osaa pyytää anteeksi, jos hän on toisinaan turhan ranskalainen.

Koin vähäeleisen tyylin tukevan tällaista, teoriassa hyvin dramaattista, mutta käytännössä arkista ja hiljaista tarinaa erinomaisesti noin puoliväliin saakka. Sitten aloin aavistaa, ettei elokuva kykene tekemään saavutuksillaan paljoa. Tapahtumat sijoittuvat loogisesti pariskunnan pienehköön asuntoon, koska sen vangiksi nainen - ja mieskin - jää. Kuvakulmat ovat pääasiassa jäykkiä ja kohtaukset pitkiä. Toisinaan kamera vaikuttaa unohtuneen päälle, kun alleviivaavia lähikuvia ei harrasteta ja kun hahmot jopa kävelevät ulos kuvasta. Iloton toteavaisuus puhuttelee. Tuskinpa omaishoitajan on mahdollista selvitä arjesta, jos hän kokee tunnekuohun joka käänteessä.

Tyyneys ja tosiasioiden hyväksyminen ei tietenkään tarkoita, etteikö potilaan lähimmäinen voisi olla ristiriitaisia tunteita täynnä. Surun ja turhautuneisuuden sekaan saattaa eksyä puhdasta iloa, sillä ei ole väärin muistella, miksi rakasta ihmistä on tullut rakastettua, vai mitä, häh? Ehkä puhun vain omasta puolestani, mutta siinä se ongelma juuri on. Tämä elokuva onnistuu kuvaamaan, miltä ihmisen viimeiset kuukaudet saattavat näyttää, jos aiheesta tosi-tv-show tehtäisiin. Tämä elokuva ei kerro tyydyttävästi miltä tilanne tuntuu päähenkilöistä. Tarinassa ei ole persoonallisuutta. Tarinassa ei ole tarinaa, ellei katsoja ole valmis märehtimään omaa elämäänsä tai käyttämään mielikuvitusta elokuvan antamien visuaalisten vihjeiden tahtiin.

Muutamilla kohtauksilla kuten papan pulujahdeilla ei ole selkeitä merkityksiä, joten väitän niitä turhiksi, tai sovitaan että tyylirikoiksi, jos joku niissä symboliikkaa näkee. Kokonaisuudesta luonnostellun tekee myös heikosti määritelty näkökulma. Pidin tätä pariskuntaa herttaisena, joten tietenkin pidin surullisena heidän kohtaamaansa kriisiä. Ennen pitkää nainen ei voi - tällaisessa elokuvassa, joka ei harrasta luovaa kerrontaa - ilmaista itseään muuten kuin näyttämällä surkealta. Tässä tilanteessa se voisi korostua, että näkökulma on pariskunnan: ei kahden yksilön, vaan yhdessä elävän parin. Tässä ei onnistuta. Eräässä vaiheessa mies kertoo sivulliselle, minkälaiseksi arki on mennyt. Toistan: kertoo. Elokuva sijoittuu pieneen asuntoon ja kestää yli kaksi tuntia, mutta se joutuu suusanallisesti selventämään, miten tilanne on kehittynyt. Näyttelijät ovat vakuuttavia ja naaman halvaantuneisuutta simuloiva naispuoleinen jopa kisasi Oscarista, joten olisin kernaasti nähnyt mummelin koko suorituksen, enkä kuullut parista sen piirteestä mieheltä.

Lieviä konflikteja aikaansaa empatiarajoitteinen sairaanhoitaja, sekä pariskunnan tytär, joka saapuu toisinaan sopottamaan, vaikka isä takuulla tietää paremmin missä mennään. Nämä käänteet varmasti puhuttelevat monia. Mutta edelleenkin: katsoja vastaa sisällöstä itse. Pulukohtaukset kestävät kauemmin kuin mainitun hoitsun osuus, vaikka vieraan hoitajan aiheuttama mielipaha jos mikä olisi luonteva tapa järisyttää miehen mielenterveyttä, tuoda hänen tunteensa pintaan ja tehdä hänestä kokonainen hahmo.

Ohjaaja Michael Hanekella on kyky tehdä laatuelokuvia, mutta toisaalta hän on ohjannut katsojia tahallaan ärsyttävän pohjakosketuksen Funny Games kahteen kertaan. En väitä tietäväni, hukkaako Rakkaus potentiaalinsa valitettavasti, vaiko tarkoituksella siihen tyyliin, että kyseessä ei sittenkään ole kertomus vanhuudesta ja rakkaudesta... vaan kritiikkiä sellaisia katsojia kohtaan, jotka mieluummin katsovat vanhusten kärsimyksiä kuin pulujen jahtausta... En oikeastaan edes vitsaile. Sellaiseen roskaan kaasujensa tuoksua rakastava Haneke on kykeneväinen.