Jeesus tylytti seuraajiaan: tottahan teille myönnettiin lupa ottaa avioero, koska olette niin kovasydämisiä. Veikkaan, että hän tuon sanottuaan laittoi aurinkolasit nenulle ja virnisti komiasti.

Lähes 2000 vuotta myöhemmin romanttinen komedia rakentaa jännitteensä sen väittämän varaan, että avioero on kuolemansynti. Kaksi rusinaa on eronnut. Heidän ottopoikansa on valehdellut asiasta biologiselle äidilleen. Nyt kun poika on menossa naimisiin ja vanhusten on aika tavata, poika pyytää kasvattajiaan teeskentelemään avioparia pari päivää. En tiedä mille kulttuurille kertomus on suunnattu. Vastaavissa tarinoissa on perinteisesti rikottu tabuja ja hyväntahtoisesti puhdistettu ilmapiiriä, mutta tuskinpa avioero oli merkittävä tabu Hollywoodissa silloinkaan, kun hinaajia ja nekruja ei oltu vielä keksitty. Yhdet häät ja kolme anoppia (The Big Wedding) ottaa perusidean komedialta Birdcage, mutta poistaa siitä rakastettavat homohahmot, persoonallisuuden konservatiiviselta hahmolta ja kaiken muunkin järkevän paitsi Robin Williamsin, josta järki on poistettu erikseen.

Robert De Niro on parasta A-luokkaa leipätyössään. Koomikkona hän on vahva C joskus vahingossa ja muun aikaa ihan P. Kun tämän leffan trailerin näin, koin harmonian aallon. Hauska-De-Niron biologisia lapsia näyttelevät Katherine Heigl ja Topher Grace - tietenkin! En tykkää heistä kahdesta. Kehaisen heitä kuitenkin nostaakseni heidät Zach Galifianakisin kaltaisten karhun kankkujen yläpuolelle. He olivat aikanaan käyttökelpoisia tv-sarjoissaan. Grace ei myöhemminkään ole hermojani terrorisoinut naamastaan huolimatta, ei varsinkaan näytellessään naamalleen sopivia nilkkejä. Aiemmissa arvosteluissa olen tuuminut, että Heigl on kylmä noitanarttu, joka ei kelpaisi edes pornografiaan, ellei häntä dubattaisi, mutta tämä on outo miete, sillä yleensähän minä ihailen narttuja. Kenties miehiset pikkupikkuaivoni ovat hämmentyneet, kun Heigl yritetään istuttaa rooleihin, jotka eivät tiedosta ja juhli sitä, miten hienostunut rotuämmä hän on. Heigliä voidaan analysoida perusteellisesti vasta, kun hän esimerkiksi kylpee veressä Erzsébet Báthorynä laadukkaassa historiallisessa draamassa; näytellen kaameaa kreivitärtä samaan tyyliin, kuin hän näyttelee normaalia haavoittuvaista naisparkaa tässäkin komediassa.

Prinssi Kaspian näyttelee ottopoikaa ja Punahilkka hänen morsmaikkuaan. He ovat nätti satupari, jolla ei ole kunnollista omaa sivujuonta, vaikka suomenkielinen nimi viittaa Hilkan kohtaamiin anoppeihin. Diane Keaton on anoppi ykkönen: hän on De Niron ex-vaimo ja Heiglin ja Gracen ulostaja. Susan Sarandon on kakkonen: hän on De Niron nykyinen hoito. Molemmat äitihahmot ovat tärkeitä Kaspianille uskoakseni, vaikkei suhteita avata montaa sekuntia. Ketään ei kiinnosta kuka näyttelee ottopojan biologista äitiä, eli anoppi kolmosta. Häntä yritetään hämätä, kunnes elokuva eksyy sivuteille kuin dementian uhri. Tarinan olennaisin elementti on se, että De Niro on moraaliton pukki, jota kukaan ei hirtä munista, koska hän virnistelee veijarimaisesti.

Heiglin hahmolla on oma parisuhdekriisi päällä. Toista osapuolta ei näy, mutta nainen jaksaa ruikuttaa. Ymmärsin sen, että hän on pettynyt myös vanhempiensa valintoihin. Pukki-isän mahdolliset rakkaudenosoitukset ja anteeksipyynnöt ovat hänen itsetunnolleen yhtä tärkeitä kuin puolison teot (koska hän on itsekeskeinen, keskenkasvuinen narttu, juu, sitä sie oot, sitä sie oot, pulloposki nöpönenä noita-akka, tui tui). Tämä on psykologisesti rikasta kerrontaa ainakin verrattuna Gracen kuvioihin. Gracen hahmo on lääkäri, joka kenties isänsä asennetta vastaan kapinoidakseen pysyttelee neitsyenä rakkautta etsien. Poikuus on vaarassa lähteä, kun hutsu häävieras vähän ehdottelee. Käsittämätöntä kyllä, juoni jatkuu siten, että hutsu pihtaa ja se onkin Grace, joka metsästää siveyden sipulia 12-vuotiaan kakaran innolla ja karismalla. Sivujuoni säteilee tuhtia miesvihaa, jos sitä ajattelee: pidättyväinen menestynyt nuorimies on sittenkin römpsästä riippuvainen luuseri. Käsittääkseni romantiikalla on todellista arvoa herkille miehille joiden kivesten pienuuden näkee jo naamasta, eikä itsetunto-ongelmista kärsivä lutka voi asiaa pyllistämällä kumota.

Huipentuma veti hiljaiseksi. Leffa on hääfarssi, joten lukija varmasti osaa arvata, että huipennus koostuu salaisuuksien julkisesta paljastelusta, eiköstä juu? Sessio alkaa, kun De Niro vetää kännit ilman syytä kohtausten välillä. Osa paljastuksista ei liity mihinkään mitenkään. Osa liittyy, mutta koska uusi sisältö on sekä luonnosteltua että merkittävää, vaikutelma on se, että elokuva yrittää alustaa huipennusta huipennuksen aikana: hupsista, useita ihmissuhteita ei muistettu käsitellä, mutta höpö-höpö-höpö tässä nyt nopsaan. Sitten porukka törmäilee. Pari minuuttia myöhemmin De Niron pää on maagisesti selvinnyt. En tiedä mitä sanoa. Edes suomalaisilla - Suomen Filmikamari ry:n juuri palkitsemaa Timo Koivusaloa lukuunottamatta - ei ole lupaa pieraista näin leväperäistä kohtaussarjaa ammattilaisista puhumattakaan.

Kuivaa ja tunkkaista tätifilmiä on maustettu noloilla seksivitseillä ja yrjöllä ja mätkinnällä. Näyttelijät ovat leffan paras puoli, ylivoimaisesti. Kukin heistä on ihan yhtä hyvä. Kahdella Oscarilla palkitun De Niron yritys nuolla Sarandonin pyhintä on graafisempi kuin tri Frank N. Furterin onnistuminen. Pari Heiglin leffaa väliin jätettyäni olen ehtinyt hengittää ja oivaltaa, että hänen legendaarisessa kamaluudessaan on hellyyttäviä, jopa seisahduttavia piirteitä. Pappia pari sekuntia näyttelevä Robin Williams ei oikeastaan edes ole mukana. Siinä oli kolme keskenään yhtä arvokasta asiaa.

Muutama Oscar-voittaja draamakomediassa vuonna 1967:



Muutama Oscar-voittaja komediassa vuonna 1996:



Muutama Oscar-voittaja draamakomediassa vuonna 2013: