Saw oli halvalla tuotettu trilleri, jonka loppuratkaisu oli paitsi visuaalisesti onnistunut, myös älykäs: muutamassa sekunnissa kömpelö psykopaatti paljastui pelkäksi työkaluksi todellisen, nerokkaan nukkemestarin loppuun saakka mietityssä leikissä. Parasta kömpelössä Saw II:ssa oli huolellisesti alustettu lopetus ja näyttelijä Tobin Bell, joka pääsi antamaan syöpää sairastavalle ansainsinööri Jigsawille hieman syvyyttä. Sarjan emotionaalisesti kokonaan uudelle tasolle nostaneessa Saw III:ssa Jigsaw makasi kuolinvuoteellaan odottaen oppilaansa kanssa suurieleisimmän, Grimmin satujen veroisen moraalipelinsä toteutumista. Saw IV alkaa, kun Jigsaw viipaloidaan mitään peittelemättä palasiksi ruumiinavauksessa. Ikonisin elokuvahirviö sitten Hannibal Lecterin on kuollut – kuten on oppilaskin, kuten muistamme.

Pelit jatkuvat silti. Jigsawin testattavaksi päätyy tällä kertaa edellisistä osista tuttuja poliiseja. Saw III:n ainoa irralliselta tuntunut ansakohtaus saa useampiakin merkityksiä, kun swat-kyttä Riggs löytää aivan liian myöhään kollegansa rotansyömän ruumiin. Riggs on hyvä mies, joten Jigsaw ei pakota häntä rimpuilemaan tappavassa ansassa, vaan yrittää saada hänet ymmärtämään, ettei hän ole toisista vastuussa oleva sankari, vaan ainoastaan ihminen. Riggsillä on 90 minuuttia aikaa tehdä mitä Jigsawin nauhat ja muut vinkit käskevät. Panoksista korkein on kahden kidnapatun poliisin henki.

Jos tahtoo ymmärtää mitä Saw IV:ssä tapahtuu, edelliset osat täytyy katsoa ensin, eikä tämä ole suositus. Riggsin peli on tarinan kantava voima, muttei ainoa tapahtuva asia suoranaisessa episodielokuvassa. Lukuisissa takautumissa annetaan uusia syitä sille, miksi John Kramerista tuli Jigsaw ja mitä tämä puuhasteli uransa alkuvaiheissa. Edellisiin elokuviin viitataan jatkuvasti ja henkilöhahmoja riittäisi vaikka kolmen tunnin eeppiseen sukudraamaan. Saw IV ei ole millään muotoa itsenäinen elokuva, ei sen enempää kuin sellainen "toistaiseksi viimeinen osa", joista useimmat kauhusarjat koostuvat. Saw on tuntemattoman suuruinen palapeli, joka täydentyy tasaisen varmasti, vaikka jokainen pala avartaa maisemaa.

Kun kutsuu sarjaa epärealistiseksi kauhufantasiaksi, voi jatkaa hyvällä omatunnolla, että sellaisena se on nerokas. Muotitermillä kidutusporno (torture porn) viitataan yleisimmin juuri Saweihin (ja Eli Rothin Hosteleihin), mikä kertoo enemmän sanan käyttäjistä kuin elokuvista itsestään. Omasta näkökulmastani Sawien ihmisruumista käsittämättömillä tavoilla turmelevat ansat ovat välttämättömiä kauhukokemukselle, jonka ydin on se, kuinka helppo katsojan on monissa tilanteissa Jigsawia ymmärtää. Sekä Saw III:n että IV:n aikana olin jopa vähällä tirauttaa tippaa sen johdosta, mitä tapahtui John Kramerille – tälle kieroutuneelle, jumalkompleksista kärsivälle psykopaatille – jota harvemmin näytetään itse tekemässä mitään anteeksiantamatonta. Tätä ristiriitaista tunnetta älykkäämmällä tavalla yksikään puhdas kauhuelokuva ei ole minua koskaan pelotellut, tästä ei ole epäilystä.

Peräkkäisinä vuosina ilmestyneistä osista II-IV vastanneen Darren Lynn Bousmanin kehittyminen ohjaajana on kunnioitettavaa. Kömpelöä kakkososaa seurasi sujuva kolmonen, neljännessä osassa on nähtävissä jo persoonallista leikittelyä elokuvan ilmaisukeinoilla, muun muassa tyylikkäitä siirtymiä ja aiempaa salamannopeaa leikkaustyyliä kypsempää editoimista. Halvalla tuotettu sarja kärsii yhä tietystä kömpelyydestä, lähinnä muutamista puisevista näyttelijänsuorituksista.

Tästä huolimatta, kaikkien kliseisten, innottomien ja – selkeästi sanoen – umpisurkeiden kauhuleffojen ja niiden uusintaversioiden suossa Saw on niin kallisarvoista gourmet-herkkua, että kauhun ystävän on hankala uskoa saavansa sitä vielä ainakin kahden annoksen verran. Pelkoa sarjan taloudellisesta kriisistä ruokkii osan neljä loppuratkaisu. Katsojilta ei ole tapana vaatia minkäänlaista ajatustyötä ja kuulostinpa elitistiltä tai en, ennustan, että moni pettyy Saw IV:een ymmärrettyään sen erinomaisesta, paljon lupaavasta lopetuksesta vain puolet.