Amerikkalainen unelma näyttäytyy pinnallisena ja korruptoituneena ja kenties katkeransuloisena elokuvassa The Great Gatsby - Kultahattu. Leonardo DiCaprio on miljonääri Jay Gatsby, joka on saavuttanut lähes kaiken, mutta jolla on yhä tarve juonitella ja kerskailla. Hienovaraisuudesta emme syytä häntä emmekä koko 3D-elämystä. Vaikka leffa sijoittuu 1920-luvulle, taustalla soi toisinaan hip hop, mikä muistutti itseäni siitä, että suuria tavoittelevasta kadunmiehestä voi tulla kultaketjuilla brassaileva ökymiljonääri ääliö nykyäänkin. Ohjaaja Baz Luhrmannin aiempien töiden Romeo + Julia ja Moulin Rouge ystävät arvaavat miten hän sotkee musiikkivideotyyliä hienostuneisuuteen. Kultahatulla on myös hitaat vaiheensa, jotka saattavat koetella taiteellisemmankin katsojan kärsivällisyyttä takarivin kriitikon haukottelusta päätellen.

Gatsbylla on kiikarissa nainen - Carey Mulligan - joka on varattu. Gatsby tekee kaikkensa unelmiensa eteen. Inspiroivaa, joskin on kysyttävä: kuinka usein ihminen onnistuu ja kuinka usein se on positiivinen asia? Gatsbylla on kaikki miljoonan dollarin hymyä myöten, mutta kun hän suunsa avaa, katsoja jota bling bling ei häikäise saattaa miettiä onko kultaisella paviaanilla jotakin inhimillistä tarjottavaa vaikkapa tälle naiselle. Naisia ei tietenkään pidä nostaa jalustalle. Gatsbyn jahtaama haihatteleva tunnekana vaikuttaa sopivan hänelle. Elokuvalla oli uteliaisuuteni, mutta se sai myös huomioni, kun Gatsby ja muija hermostuneina vaikuttivat todella tykkäävän toisistaan. Kuvaston puolesta teos voisi olla eeppinen kiiltokuvafantasia, mutta epätavallista kyllä pinnallisuus symboloi lähinnä pinnallisuutta. Eräs vahvimmista kohtauksista on keskustelu, jossa naisen epämiellyttävä aviomies - mainio Joel Edgerton - vaikuttaa omaavan paremman todellisuudentajun kuin amerikkalaisen unelman mukainen pari. Äijä on omaisuuden korruptoima rasisti elitisti, mutta saatanana hän on rehellisesti sarvekas Gatsbyn ollessa enkelimäinen.

Vahva päähenkilö uupuu. Tarina kerrotaan Tobey Maguiren näyttelemän köyhän kirjailijan näkökulmasta. Merkittävintä hänessä on hänen merkityksettömyytensä. Hän ihailee mystistä miljonääriä jo ennen kuin Gatsby vetää hänet mukaan kuvioihinsa. Hän on fani. Hän hymyilee Maguiren tuttuun ärsyttävään tyyliin kun hänen olemassaolonsa huomioidaan, sulautuen pian taustaan kiltisti kuin hovimestari. Juopon silmät, mairea hymy ja ällö kampaus ovat yhdessä eräs valitettavan kliseinen tapa, jolla homoseksuaalinen hahmo saadaan näyttämään poikkeavalta, joten DiCapriota ihaillessaan noista kolmesta asiasta tunnettu Maguire ehdottomasti vaikuttaa siltä kuin hän olisi katsonut Titanicin tuhat kertaa kuvitellen itsensä Rosen paikalle. Elokuva ei käsittele aihetta, mutta ei pieni homoeroottinen tulkinta siitä vähemmän kiinnostavaa tee.

Kuvasto on parhaimmillaan huumaavan näyttävää. Kun Gatsby bilettää ilotulituksen ja ilmaan piereskellyn hileen avustuksella tai kaahailee kaarallaan, syvyysvaikutelma antaa näkymille kiitettävästi ryhtiä ja muotoa. Luhrmann työstää todellisuutta kuin animaatiota niin halutessaan. Kun hahmojen pinnallinen viehätys karisee, leffa perustellusti hillitsee ilottelua. 3D-efektillä olisi mahdollista tehostaa arkisiakin hetkiä esimerkiksi tilan tuntua korostamalla, mutta en kokenut Bazin onnistuvan tällaisessa. Epäilen jopa että 3D-mutteria kameran sivussa (en tiedä mistä puhun) on tarkoituksella väännetty miedompaan suuntaan tiettyjen kohtausten aikana. Tämä on huono idea. Jos tarina takkuilee ja keskityn lähinnä 3D-efektin etsimiseen, mieleeni ei juolahda sellaisia tulkintoja kuin "heidän elämänsä pinnallinen ulottuvuus riisuttiin juuri".

Jos vertailemme hyvän ja huonon maun rajalla tasapainoilevia visuaalisesti omintakeisia elokuvia, jotka toisinaan unohtavat näyttää hyvältä, ja jotka perustuvat klassikkoromaaneihin, jotka kertovat elitisteistä, jotka jäävät liian etäisiksi, jotta heistä osaisi erityisemmin välittää, tuorein Kultahattu puhutteli minua hieman enemmän kuin tuorein Anna Karenina. Kultahattu tuo asiallisemmin ilmi keskeiset teemansa (tai ainakin mahdollistaa tyydyttävämmät tulkinnat). Oman onnensa herra saattaa piakkoin kuolla sisältä, kun hän lähestyy itsekeskeisiä unelmiaan. Toinen itsekeskeinen kroisos tuskin on koskaan sisäisesti syntynytkään, koska häntä kiinnostaa lähinnä se, ettei hän menetä etuoikeuksiaan alemmalle kastille. Vieressä rikas muija haaveilee olevansa mukavamman romaanin sankaritar. Ja yksi saamaton pässi fanittaa näkemäänsä. Tähän päälle olisi helppoa pultata vastapainoksi jotakin vähemmän masentavaa, kuten hengellinen sanoma, sillä hahmot vaikuttavat mieltyneemmiltä henkilökohtaisiin fantasioihinsa kuin kaikkien ihmisten jakamaan todellisuuteen, vaikka he tavoittelevat nimenomaan maallista eli todistettavasti olemassaolevaa "hyvää", toisin kuin "ne hihhulit", joilla on hengellistä pääomaa.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa