Tuntikausia matelevat hikiset jonot ovat kuulemma merkittävimpiä elämyksiä joita Disney World ja San Diegon Comic-Con-messut tarjoavat. Ymmärtäen täysin, että väenpaljous on yhtä kuin Helvetti, tahtoisin vierailla kummassakin kohteessa (ja ehkä parissa kuuluisassa museossa) ja sitten en oikeastaan missään ennen vanhainkotiin päätymistä. Jos V2.fi:n vakituinen lukija ei löydä Comic-Conista mitään mielenkiintoista, hän on hieman poikkeava. Siellä kaikensorttisen sci-fin, fantasian ja muun humpuukin tosifanit parveilevat sulassa sovussa tavatakseen legendaarisia taiteilijoita ja nähdäkseen ensimmäisenä maailmassa esimerkiksi kuvastoa tulevista leffoista. Comic-Con on nörttien Mekka, sanoo Morgan Spurlockin dokumentti Comic-Con Episode IV: A Fan's Hope suoraan. Liiankin suoraan.

Dokkari seuraa muutamia henkilöitä, jotka tahtovat saavuttaa jotakin messujen aikana. Lisäksi (puhtautta ja viattomuutta symboloivan?) valkoisen taustan eteen on pultattu satunnaisia julkkiksia, jotka lausuvat lyhyitä positiivisia repliikkejä, jotka maistuvat mainokselle. Spurlock ei kameran edessä esiinny, mikä on suuri pettymys. Jos on olemassa haastattelija, joka osaisi suhtautua viattoman ironisesti ja luontevan leikkisästi lihavaan karvaiseen nelikymppiseen nörttiin joka on pukeutunut Maija Mehiläiseksi (fiktiivinen skenaario), se on Spurlock, joka muistetaan sellaisista dokumenteista kuin Super Size Me ja The Greatest Movie Ever Sold. Olettaakseni leffa koostuu eri kuvausryhmien aikaansaannoksista ja Spurlock on yksi taustavaikuttajista. Kaipasin hänen hymyään, kilttejä silmiään, junttipartaansa, läheisyyttään.

Comic-Con oli alunperin sarjakuvamessut, mutta sarjikset ovat hautautumassa muuun sälän alle. Iäkäs kauppias ja keräilijä on ollut mukana vuosikymmeniä. Hän murjottaa kun myynti takkuaa, mutta julistaa Comic-Conin suosikkipaikakseen muuten vaan. Messuilta on mahdollista saada töitä. Muutamat piirtäjät esittelevät taidettaan ammattilaisille. Yhdellä heistä kenties on turhan suuret luulot, mutta hän vaikuttaa ottavan opikseen, eikä hän itseään nolaa. Ehkä hän ahkeroi jatkossa tai ehkä hän vain sanoo niin ja jättää hommat kesken (kuten allekirjoittanut on jättänyt useat projektinsa). "Ehkä" leffa vain raapaisee pintaa.

Jos osallistuisin tapahtumaan, pukeutuisin ilman muuta Mortal Kombatin ninjaksi tai Helinä-keijuksi tai joksikin ja motivoituneena käyttäisin ainakin vuoden ulkomuodon kehittelyyn kaikkia resursseja käyttäen, sillä Comic-Con on yksi asiallisen pukeutumisen ykkösmestoista. Dokumentissa vilahtelee hienoja ja pöhköjä asuja, ja se myös seuraa nuorta naista, joka tiimeineen osallistuu kilpailuun aiheenaan Mass Effect. Tyttö pukeutuu komentaja Shepardiksi. Ryhmän ylpeys on örkki Wrex, joka liikkuvien kasvojensa myötä on vakuuttavampi kuin monien vanhojen filmien tehosteet. Tämän osion maalatessa kuvaa siitä, miten lahjakkaita fanifiktioon jämähtäneet hihhulit voivat olla, nörteille on kunniaksi myös osio, joka muistuttaa heidän olevan lisääntymiskykyisiä. Nolo hernekepin puolikas yrittää kosia tyttöystäväänsä kaikkien edessä. Nolous on kaunista, koska nolo uskaltaa ja koska hän on omiensa keskuudessa.

Vähemmän iskevänä rakkaustarinana pidin sitä, kun äijä tahtoi ostaa lelun ja pisti ihan juoksuksi. Asia on niin, että nörttien klaaniin kuuluu todella mielenkiintoisia yksilöitä. Toisten nörttien mielisairautta lähentelevään omistautuneisuuteen tutustuminen voi olla lähes yhtä kivaa kuin on se, että olen itse minä. Kiinnostavat nörtit pitää ensin löytää ja sitten saada avautumaan, eikä tämä leffa varsinaisesti onnistu kummassakaan tempussa. Jokaisen nörttidokumentin ei tarvitse olla välitön kulttiklassikko tyyliin The King of Kong: A Fistful of Quarters, mutta olisi kivaa jos tekijät edes haaveilisivat asiasta.

Iskulauseita heitteleviin julkimoihin lukeutuvat mm. Kevin Smith, Stan Lee, Guillermo del Toro ja Joss Whedon. Tosi jännää on. Tosi ihmeellistä on. Tosi kivaa olla nörtti on. Yksi kiinnostustani Comic-Conia kohtaan ruokkineista tahoista on Smith. Hän on sivunnut aihetta suosittujen höpötystensä aikana muun muassa toteamalla, ettei nörttien pidä sorsia Twilight-tyttöjä, jotka elokuvasarjan ollessa käynnissä parveilivat Comic-Conissa, sillä vampyyreistä tykkäävistä tytöistä kasvaa pian asiallisia nörttinaisia. Tässä dokumentissa Smith lähinnä viittaa aiempiin höpinöihinsä. Uutta legendaarista läppää julkimoista ei puserru. Leffa käsittelee aihetta harmittomasti ja "ihan kivasti" kuin joku uutisten loppukevennys: videopätkiä tapahtumasta olen nähnyt ennenkin ja erityistä uutta dokumentti ei tarjonnut.