Velikulta Joseph Gordon-Levitt tunkee itsensä joka rakoon jos joku vaikka osaisi tehdä hänellä taidetta. Tällä kertaa hän omii fyysisen roolin, joka sopisi extreme-urheilijalle, joka yrittää nousta elokuvatähdeksi. Wiley on pyörälähetti ja adrenaliininarkkari. Poika tykkää polkea. Jarrut puuttuvat. Hän sotkee tuhatta ja sataa New Yorkin vilinässä nähden sielunsa silmin kuinka yksikin väärä käännös voi johtaa onnettomuuteen. Pirteän pottapään poljennoissa päivänvalossa on tiettyjä harmittomia perhe-elokuvan sävyjä, mutta leffalla on myös väkivaltaiset puolensa, ja kuten aina, jännittävää voi olla jo se, kun katsoja ei tiedä miten pitkälle elokuva menee. Wiley ajautuu ongelmiin, kun kajahtanut psykopaattikyttä tahtoo kirjekuoren, joka on kuljetettava toiselle puolelle kaupunkia määräajassa.

Kyttänä revittelee Michael Shannon. Katsoin leffan hänen vuokseen, sillä hänet nähdään pian roistona tapauksissa The Iceman ja Man of Steel ja ilmassa on väreitä: pian häntä fanittavat kaikki. Premium Rush on rento filkka. Kaikilla on hauskaa. Shannonin hahmolla ei ole (tässäkään filmissä), mutta Shannonilla on päätellen siitä, miten överiksi luonnenäyttelijä homman vetää. Kytällä on laho pää ja hän on tökerön ylimielinen; hän uskoo pärjäävänsä, joten hän sotkemalla sotkee asiansa. Suoritus tuo kuvioihin särmää ja mustaa huumoria ikärajan puitteissa. Suoritus sopisi karumpaankin kuvaan.

Kuten tiedämme, "MacGuffin" on salaperäinen asia/esine, jonka salaisuutta ei tarvitse paljastaa, kunhan se pitää päähenkilöt kiireisinä. Taitavat kertojat saavat temppuilla. Muille suosittelen Premium Rushin kikkaa: Premium Rush yrittää parhaansa. Kirjekuoren sisältö selitetään varhain. Olennaiset yksityiskohdat kuten päähenkilön ihmissuhteet ja jopa monet dialoginpätkät loksahtavat osaksi kokonaisuutta. Jos tarina ei yllättävä, erikoinen tai uskottava ole, pitää se lyhyen leffan näppärästi käynnissä. Keikasta tehdään henkilökohtainen, ja kun näyttelijöillä on karismaa, hahmojen puolesta on mahdollista jännittää.

Pyörällä poljetaan. Aika jännää, kun ruuhkassa pujotellaan järjenvastaisesti mutta uskottavasti. Temput kuten aidan yli ponkaisut ovat perusteltuja eivätkä turhaa makeilua. Gordon-Levitt tuskin on supersankariksi muuttunut, mutta jotakin hän tekee itse päätellen siitä, että hän onnistui loukkaantumaan kuvauksissa. Kiitos tarinan, meininki ei käy mälsäksi, mutta hieman se ehtii itseään toistaa. Tämä on ehta toimintaelokuva kuolemanvaaralla, mutta musiikki ja huumori korostavat takaa-ajojen leikkisyyttä ja leffalla on ongelmia nostaa panoksia sen jälkeen kun tarina on esitelty. Psykokyttä jaksaa kaahata kaaralla tovin. Sitten hän ryhtyy teleporttailevaksi uhaksi, joka vaahtoaa taukopaikoilla.

Huipennukseen kuuluu naiivi idea, joka toteutetaan puolivillaisesti. Mieleeni muistuivat ensimmäisen, usein haukkumani Spider-Man-elokuvan mokailut kenties osittain siksi, että New Yorkissa sinkoileva punapaitainen lihasnörtti vertautui Hämikseen jo ensi minuuttien aikana (Gordon-Levitt olisi ollut hieno Peter Parker 10 vuotta sitten). Jälkikäteen opin, että ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa David Koepp, jonka kirjoittamiin leffoihin lukeutuu juurikin Spider-Man... Koepp on ammattitaitoinen tyhmien kesäleffojen veteraani, jolla on vahva käsitys siitä minkälainen hömppä kolahtaa kansaan. Ohjaajana hänellä on energiaa ja silmää toteuttaa huttu. Tarina sinkoilee nykyhetkestä takaumiin. Toiminta sukeltaa animaatiokartalta katutason kiihkeyteen. Kokonaisuus on selkeä ja sujuva, mutta kannattaako Koeppin teoksen kestää yli 75 minuuttia, se riippuu mistä se roikkuu. Suosittelisin Premium Rushia lämpimämminkin, mikäli leffa huipentuisi asiallisemmin. Huipennus on iso juttu, kun leffa on lyhyt ja tiivis.