Avaruusolennot posauttivat kuun pirstaleiksi, mutta kun ne maapallolle astuivat, ihmiskunta turmeli koko planeetan ydinaseilla. Ihmiset muuttivat kauas pois ja jättivät koneet keräämään resursseja. Koneet vioittuvat ja avaruusmöröillä on tapana purkaa niihin paineitaan, joten maisemiin on jäänyt mekaanikkoja. Tom Cruise on Jack Harper, joka korjaa koneita päivisin ja lentää sitten pieneen pilvitaloon lemmiskelemään viestinnästä vastaavan kollegansa kanssa. Harper ei noudata orjallisesti esimiesten käskyjä, joten hän päätyy todellisen totuuden jäljille.

Oblivion on laadukas déjà vu -elokuva. Jos Oblivion pilkottaisiin palasiksi, olisi helppo määritellä mikä palanen on kopioitu mistäkin leffasta. En anna esimerkkejä, koska tein muutamia virheellisiä arvauksia koskien tarinan suuntaa ja nautin odotusten rikkoontumisesta, vaikka sekin mitä sain oli tuttua. Quentin Tarantino tekee parempia déjà vu -elokuvia kuin kukaan muu, mutta "kopioiminen" muuttuu "kunnianosoitukseksi" myös Joseph Kosinskin vahtivuorolla, sillä Kosinski on tekemässä elokuvaa, eikä lelumainosta tai sarjan avausosaa, mikä on harvinaista budjetin ollessa iso.

J. Harper viettää paljon aikaa yksinään maailmanlopun maisemissa. Cruisen tulkitsemaan tavalliseen ukkoon samaistuminen on helppoa kuin veden juominen, jos olemme yleensäkin sitä mieltä. Kerronta on itsevarmaa; ei hidasta mutta rauhallista. Tyylikäs kuvasto pyrkii viettelemään katsojan mielentilaan, jossa hän arvostaa aikaa miettiä hahmojen aivoituksia ja käänteiden merkitystä. Oblivion ei ole taide-elokuva, vaan yksinkertaisesti oikea elokuva. Esimerkiksi sekavat Transformersit eivät ole niinkään elokuvia, kuin ajanvietettä samalla tapaa kuin on esinahan reuhtominen eteen ja taakse tai netin klikkailu 60 kertaa minuutissa. Miksi katsoa elokuvia, jos keskittymiskyky puuttuu? Kuka piru haukotteli takarivissä?

Oblivion on kaunis. Kauneutta kumpuaa siitä, kun Harper haaveilee paremmasta. Harperin kollegaa näyttelevä Andrea Riseborough on kaunis nainen ja roolissa on enemmän ideaa kuin yksiulotteisiin koristeisiin tottuneet aivoni arvasivat. Ihmiskunnan etuja valvovat pyöreät taistelurobotit ovat tähtiensotamaista kauneutta. Pidin näistä pallukoista enemmän kuin vaikkapa transformerseista, koska ne on helppo ymmärtää ja ne ajavat asiansa ja ne ovat hitusen koomisia kuten on R2-D2. Kaunista on se, miten vaivattomilta toimintakohtaukset näyttävät. Ne ovat selkeitä, ne ovat kiihkeitä, ne vievät tarinaa eteenpäin ja pääasia ne eivät ole. Pääasia on tunnelma. Oblivion ei ole älykäs tieteistarina. Sellaiset kysyvät: mitä jos? Oblivion on siisti sci-fijuttu, joka työskentelee saadakseen siistit sci-fijutut tuntumaan joltakin.

Elokuvassa on muutama hahmovetoinen hetki, jotka jäävät hätäisiksi, ja yksi toimintakohtaus, jolla on merkitys, mutta joka alkaa tyhjästä ikään kuin studiopomo olisi lätkäissyt käsikirjoitukseen keltaisen lapun tekstillä "nyt äksöniä jo". Noin muuten elokuva on hallittu, imuvoimainen, näyttävä ja tunteellinen matka, josta on nähdäkseni turha etsiä pieniä juoniaukkoja tai suurta sanomaa. Oblivion on santsauselokuva. Jos tunnelmat eivät kolahda, leffaa on helppo solvata kopiointi-korttiin turvautuen. Tapaamme kuitenkin janota lisää sitä, minkä olemme jo saaneet, joten jos tunnelmat kolahtavat, Oblivion on reippaasti asiallisempi santsauskierros kuin useimmat jatko-osat, koska Oblivion louhii koko lajityyppiä yhden klassikon sijaan. Kosinskyn edellinen - ja ensimmäinen - työ Tron: Perintö on roskaa, mutta niin on myös "klassikko" Tron, joten hän muuttui juuri kovaksi jannuksi minun kirjoissani.

Tässä olisi traileri, jos se ei paljastaisi joka toista käännettä.