Kvartetti (Quartet) on elokuvaksi naamioitu ikäihmisten kykykilpailu, mikä on ironista, sillä elokuva kertoo vastaavaan esitykseen valmistautumisesta. Tapahtumapaikka on muusikoiden vanhainkoti. Kerran vuodessa asukkaat järjestävät pienen show'n laitoksen ystäville pitääkseen lahjoitusten virran tasaisena. Sivurooleissa nähdään lukuisia äänitaiteilijoita. Tuon tuostakin käpy intoutuu laulamaan tai soittamaan. Ajatus: elokuva on onnekas saatuaan mukaan näin runsaasti puhdasta karismaa. Ajatuksessa on virhe. Kvartetti ei kerro tarinaa, jonka joku tahtoi kertoa, vaan tarinan, joka sallii leffan esitellä kykyjään eli tehosteitaan.

Maggie Smith on äksy diiva, joka saapuu tönöön uutena asukkaana. Hän ja arvokas herra Tom Courtenay olivat muinoin rakastavaisia, mutta suhde päättyi katkerasti. Molemmat jännittävät jälleennäkemistä. Muistiini ei jäänyt kuvaa käännekohdasta, joka tämän ihmissuhdekriisin ratkaisee. Se ratkeaa lähinnä koska osapuolet eivät jaksa kiukkuilla. Vasta loppuratkaisun tienoilla selitetään miksi he riitaantuivat ja selitys olisi voinut jäädä selittämättä, sillä se on vain pikainen klisee, jonka kuka tahansa osaisi keksiä itsekin. Tarina oli tässä, jos tarinalla viitataan merkityksellisiin tapahtumiin.

Elokuvan toinen puoli on se, että Smith tahdotaan osaksi esitystä. Olisi hienoa, jos hän muodostaisi kvartetin tuttujensa kanssa. Ei, sanoo Smith ja sitten hän sanoo kyllä. Toivottavasti lukijat eivät pahastu, vaikka paljastin jälleen koko juonen julkeasti kuin traileri. Nähdäkseni ainoa todellinen yllätys on se, ettemme näe kvartetin laulavan. Pääosanesittäjät eivät osaa laulaa, joten - loppu. Haluaisitko nähdä nyrkkeilyelokuvan, jossa päähenkilö ei koskaan nyrkkeile tai edes treenaa, koska näyttelijä on läski astmaatikko?

Muun muassa Michael Bay olisi koditon pummi, jos sen tapaiset viat kuin ettei tarinaa ole olemassakaan tekisivät elokuvasta 100% arvottoman. Myös Kvartetti osaa käyttää tehosteitaan. Smith varsinkin ja pari muuta nyhjäisevät tyhjästä roolihahmot, jotka ovat uskottavia kunnes toisin todistetaan. Kvartettiin kuuluvat Smith, Courtenay, Billy Connolly ja Pauline Collins. Connolly näyttelee pikkutuhmia juttuja suoltavaa skottia, joka yksinään ansaitsee arvosanaan sakaroita. Collins näyttelee bimbomummoa, joka on mukava, blondimainen höppänä, jolle valitettavasti on kirjoitettu töksähtäviä hulluuskohtauksia vailla järjen häivää. Humoristista särmää tunnelmiin tuo Michael Gambonin näyttelemä kihtinen ohjaaja, joka tarkoittaa hyvää. Tärkeä tekijä on myös vanhainkodin nuorta vetäjää näyttelevä Sheridan Smith, jonka aurinkoinen ja jämäkkä olemus tekee taiteilijoiden taivaan esikartanosta entistä harmonisemman miljöön.

Kvartetti pilaa itsensä kaavamaisuudella. Niin sanottu tekotaiteellinen lähestymistapa olisi ollut asiallisempi varsinkin kun leffa sivuaa korkeakulttuuria. Eräs tuoreehko esimerkki siitä mitä tarkoitan on Ranskalainen viikonloppu. Se on elokuva, jossa rykelmä persoonallisia hahmoja tekee mitä sattuu. Elokuvassa on tunnetta, huippukohtia ja huumoria, muttei kummoista tarinaa. Elokuva ei selittämällä selitä, mitä katsojan pitää ajatella, joten katsoja voi elää ja hengittää mukana ja jos tarve tulee, arpoa päästään jonkin syvällisen tulkinnan. Ranskalaisella viikonlopulla on itseluottamusta tehdä vain se, minkä se haluaa tehdä. Myös Kvartetti on kohtalaisen kivaa kamaa hengailuelämyksenä, mutta täysin tarpeeton tarina, jossa ei ole puolikastakaan omaa ideaa ja joka jaarittelusta huolimatta johtaa vain poikkeuksellisen tökeröön antikliimaksiin, on loukkaus maan päällä viettämäänsä aikaa arvostavia katsojia kohtaan.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa