David Bowie on 66-vuotias. Miehen edellisestä studioalbumista on aikaa noin vuosikymmen. Miten elävän musiikkilegendan uutuutta tulisi lähestyä - testamenttina vai elinvoimaisen artistin voimannäyttönä? Bowien levyt ovat aina olleet aikansa peilejä, aallon harjalla. Uudella albumilla Bowie ei yritä pakonomaisesti uudistua - mies on kiinni ajassa mutta viitteet aikaisempaan tuotantoon ovat selkeitä. Bowien vuonna 2002 julkaistu moni-ilmeinen Heathen on kokonaisuutena miehen "myöhäiskauden" vahvinta osaamista. Tähän The Next Day ei aivan yllä. Heathen onnistui saavuttamaan jotain ajatonta ja yleispätevää. The Next Day -albumilla Bowie on sinut menneisyytensä kanssa mutta jäljellä on yhä näyttämisen halua. Albumi on myös hauskalla tavalla ajatuksia ruokkiva teos, Bowie viittaa ja osoitteelle moneen suuntaan - kun albumin tuotanto on vielä törkeän tyylikästä ja rikasta, levy kestää aktiivista kuuntelua hämmästyttävän hyvin.

Bowien tuotanto on laajuudessaan ja merkittävyydessään niin tukeva paketti että jokaisella asiaan hieman tarkemmin perehtyneellä on artistin tuotannossa omat suosikkinsa ja kulmakivensä. Allekirjoittanut ei julistaudu suureksi Bowie-faniksi mutta suosikit löytyvät miehen Berliini-trilogiasta, kaiken huippuna Heroes. Viitteet Berliiniin tuntuvat selkeiltä. Kohtalokas ja mietteliäs ulospano tuottaa paikoin riipaisevaa jälkeä, Tony Visconti on löytänyt soundiosastoon todellisen kultaisen linjan.

Levy alkaa yllättävästi mutta samalla veteraanisuuruus osoittaa maanista vitaalisuutta. Kiekon nimibiisi on kuivassa ilmanalassa käristettyä Nick Cave -henkistä maanisen rock-mantran luentaa. Entä Dirty boys - Bowie innostuu Tom Waitsin suobluesin mannekiiniksi ja kertosäkeen kohdalla rohiseva saksofoni johdattelee ajatuksia Let's Dance -aikaisiin fiiliksiin. Käsittämättöän vetovoimaisesta ja maagisen rullaavasta The Stars (Are Out Tonight) -siivusta alkaa selkeämmin Bowien historiaan tuijottavat fiilikset - Berliini-kuviot soivat vahvoina ja allekirjoittanut on huomaavinaan selkeitä Heroes-viitteitä - kuten myös sykähdyttävästä Where are we now -siivusta.

Love is lost tarttuu vahvasti puseroon, viisussa on jotain Depeche Moden parhaimpien kappaleiden vetovoimaisuutta ja pimeää voimaa. Valentine's day vaikuttaa aluksi välipalalta mutta tiukempi pyöritys paljasta muistumia Bowien aikajanalta ja särisevän sähköinen skebasoundi loihtii viattoman kuuloiseen biisiin arvoituksellista pahaenteisyyttä. If you can see me saa voimaa ripauksesta Rush-henkistä progeilua. Mukavan rento I'd rather be high sopii maniosti nykypäivän retroilevaan musiikki-ilmastoon, Bowien voi jopa ajatella leikittelevän "retro"-ajatuksella.

Rajummin kitaraa kurittava Boss on me saa rinnalleen jälleen muhkeaa saksofonin jutustelua. (You will) set the world on fire on Bowien esimerkki stadionrockin lokeroon - kertosäkeen kohdalla viisussa on huomaavinaan The Boss Springsteenin henkisen mukanaolon. You feel so lonely you could die osoittaa kokemuksen merkityksen - miten tehdä tunnelmallinen muisteluslovari ilman sokeriähkyn vaaraa...loistavaa. Albumin taidepläjäyksenä Heat on kokonaisuuden tyylikäs, suorastaan pakahduttavan tunteellinen lopetus.

Jos The Next Day jää Bowien viimeiseksi studiolevyksi, testamentti on vaikuttava mutta miehen suurimpien merkkiteosten rinnalle ei tarvitse tehdä tilaa The Next Day -albumille. Bowie on kuitenkin sinut menneisyytensä kanssa, levyllä ei ole turhaa valitusta tai itsesääliä. The Next Day on rikas ja antoisa kokonaisuus - muistuma aikakaudelta jolloin levyjä todellakin tehtiin rakkaudella eikä vain tuotettu, kuten nykyään.