Tom Hanks vaihtaa persoonallisuutta vajaan sadan vuoden välein. Halle Berry etsii totuuksia 70-luvulla ja puhuu todellisuudesta villi-ihmisille yhteiskunnan romahtamisen jälkeen. Jim Sturgess tarjoaa empatiaa orjalle menneisyydessä ja toiselle tulevaisuudessa. Moraalittomat teot varjostavat Jim Broadbentin elämää taiteen parissa 30-luvulla ja heti hänen seuraavassakin elämässään. Pilvikartasto (Cloud Atlas) on klassiselta kirjallisuudelta tuoksahtava tarina ystävyydestä odottamattomissa olosuhteissa, näyttävä tieteistoimintaelokuva, hullunkurinen pappakomedia, standardienmukainen salaliittojännäri, liikuttava tragedia nuoresta taiteilijasta ja hitusen kiinnostavampi postapokalyptinen mysteeri kuin Kevin Costnerin The Postman. Veikkaan kaiken tämän olevan järkevää!

Olennainen sisältö tulee selväksi jo ensimmäisellä katselukerralla, mitä ei voi sanoa vastaavista taidefilmeistä 2001: Avaruusseikkailu ja The Tree of Life. Muuta ehtii pohtia myöhemmin; se taisi olla kolmas katselu, kun tunsin täysin ymmärtäväni mitä The Matrixin jatko-osissa tapahtuu. Tällä kertaa Wachowskin sisarukset ovat niin kunnianhimoisia, ettei rahoitusta studiolta tullut, vaan lukuisilta pienemmiltä puroilta. Wachowskit ovat ohjanneet 1800-luvulle ja tulevaisuuteen sijoittuvat osiot. Tom Tykwer vastaa nykyhetkeä lähentelevästä sisällöstä. Kuuden tarinan välillä vuorotellaan niin rivakasti, että vessareissuja on turha suunnitella.

Näyttelijät tulkitsevat vaeltavia sieluja. Jos yksi sielu on turmeltunut muuttumatta koskaan muuksi, ei toinen luovu jaloista aatteista opittuaan kerran mikä on taistelemisen arvoista. Yksi sielu aloittaa itsekeskeisenä, mutta useiden elämien aikana kehittyy parempaan suuntaan, vaikka piru yhä istuu olkapäällä (lähes kirjaimellisesti). Putkiaivotarina Pilvikartasto ei ole, vaan sielunvaellus on symbolinen elementti.

Kukaan meistä ei ole yhdessä ajassa elävä itsenäinen olento. Jos suosikkiasioitasi ovat maksalaatikko, itsenäisyyspäivä ja venäläisten naisten solvaaminen prostituoiduiksi, itsekö keksit reseptin, itsekö sodit ja omien kokemuksiesiko pohjalta asenteesi virittelit? Ihmiset ovat yhtä, alleviivaa elokuva lukuisilla tavoilla. Yhteenkuuluvuuden tunne voi kohdistua kauan sitten kuolleeseen kirjoittajaan tai pubin räyhäjätkiin. Konflikti kuin konflikti alkaa, kun toiset nostavat itsensä toisia arvokkaammiksi. Eräälläkin sielulla on tapana uhota jopa potentiaalisille ystävilleen, jos hänen kunniansa on uhattuna. Hän ei ole yksi tarinan pahimmista hirviöistä, vai onko? Miten mielipiteemme tästä sielusta muuttuu, kun hän jatkaa hölmöä käytöstä riisuttuna vallasta? Nämä kaksi kysymystä juolahtivat mieleeni vasta nyt. Elokuvan aikana oli paljon, paljon muuta mietittävää.

Näyttelijät on maskeerattu eri ikäisiksi, eri rotuisiksi ja toisinaan he vaihtavat sukupuoltakin. Muffinsiksi maskeerattu mokkapala näyttää hieman luontevammalta kuin Iron Skyssa, mutta kun kaksi käpyä seisoo vierekkäin, arvaat kyllä kumman kurttuinen kaksoisleuka on autenttinen. Laastia lätkitään paksuimmin sivuhahmoihin, eikä ajoittainen tökeryys itseäni häirinnyt. Runoutta tämä on, eikä realismia. Se, että Hugo Weaving näyttelee kummelimaisesti meikattua neiti hoitsua samalla, kun hän näyttelee myös uhkaavaa palkkamurhaajaa, on sen verran erikoista, ettei homma meikkeihin kaadu.

Mukaan mahtuu muun muassa romansseja, joista jokaiseen kehittyy tunnetta ja merkitystä, vaikka jokainen niistä tapahtuu pääasiassa romanttiset kliseet tuntevan katsojan päässä. Jos tarinat katkottaisiin lyhytelokuviksi, yksikään niistä ei olisi mitään uutta. Pidän tätä olennaisena osana sanomaa. Ilmassa on itsetietoisuutta: eräänkin kerran hahmo viittaa vanhaan tarinaan, josta yksi elokuvan tarinoista on pöllinyt käänteen. Pilvikartasto ei ole tyhjästä nyhjäistyä uutta, kuten ei ole mikään muukaan tarina, vaan ihmiskunnan jo hyväksymistä tarinoista uudelleenjärjestelty kokonaisuus, jolla on oma uniikki ja arvokas sielunsa. Käsittääkseni elokuva sinkoilee tyylilajeista ja tunnelmista toisiin painottaakseen sitä, kuinka merkityksellistä tarinankerronta tyylistä riippumatta on ihmiskunnan yhteiselle identiteetille, josta jokainen meistä persoonallisuutensa palaset valikoi.

Aina vain puhuttelevammin yhdistyvät teemat vastaavat jatkuvuuden tunteesta. Erinomaiset näyttelijät onnistuvat usein olemaan tiedostava osa suurta vitsiä, vaikka he myös moitteetta omistautuvat kulloisenkin tarinan tunnelataukselle. Elleivät Wachowskit ja Tykwer osaisi rakentaa keskeytymättömän kiehtovaa tajunnan virtaa näin ristiriitaisista elementeistä, Pilvikartasto olisi katastrofi - mutta kiitettäviä ovat kolmikon taidot ja inspiroivaa on heidän itsevarmuutensa. Ablodit suoritetaan seisoen.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa