Ärsyttääkö? Kärsitkö kovista paineista? Muista, ettet saa mielenrauhaa ainakaan onanoimalla. Jeesuksen mukaan on kannattavampaa, että amputoit kätesi ja menet sitten vaikka potkimaan läheisiäsi. Niin Raamatussa lukee: "jos sinun oikea kätesi viettelee sinua, hakkaa se poikki" ja "minä olen tullut nostamaan pojan riitaan isäänsä vastaan".

Sairaat ja yksinkertaiset mielet ymmärtävät hyvänkin sanoman helposti väärin. He tarvitsevat opettajia. Valitettavasti monet taitavat opettajat ovat manipuloinnista nauttivia ja omaa etua tavoittelevia hirviöitä. Joaquin Phoenixin näyttelemä seksiriippuvainen pukari Freddie liittyy kulttiin, jota johtaa Philip Seymour Hoffmanin näyttelemä mestari Lancaster Dodd. Jos muistamme, minkälaisia pöpejä Hoffman on aiemmin näytellyt, säälimme Freddie-parkaa jo etukäteen. Tosiasiassa Freddie voisi valita kehnomminkin. Tämä on Paul Thomas Andersonin ohjauksen Mestari (The Master) isoin ongelma: todellinen konflikti puuttuu. Taitava elokuva ilman todellista konfliktia on usein sama asia kuin teennäinen taide-elokuva.

Mestarin opetuksilla on looginen sydän. Hän opettaa itsehillintää. Hän tahtoo ihmisten nousevan perityn eläimellisyyden yläpuolelle. Jos hän haluaisi parantaa minut syöpöttelystä, hän saattaisi selittää, että himoitsen rasvaa, koska se oli tärkeää esi-isien selviytymiselle, mutta minun tulee käyttää järkeäni ja elää tässä ajassa. Yksinkertaista, eikö totta? Mestari ei ole aivan näin fiksu. Hän sanoo sen, minkä minä sanoin, mutta satuilee samaan aikaan aikamatkustusterapiasta. Tämä on normaalia hihhulipuhetta, mutta ihmettelen sitä, miksi karismaattinen herrasmies-hihhuli levittelee höpöjuttua avoimesti kuin kylähullu ja suuttuu, kun häntä ei uskota? Pitäisin uskottavampana sitä, että mestari pyrkisi vetoamaan ihmisten järkeen ja puhuisi maagisista asioista vain heille, jotka on alustavasti aivopesty. Elokuva ohimennen kommentoi tätä mistä puhun, joten ehkä kyse on siitä, että mestari on aloittelija.

Freddie on entinen sotilas, jolle ei tunnu löytyvän paikkaa maailmasta. Hän on elukka. Phoenixin suoritus on niin harkitusti ja täyteläisesti vastenmielinen, että hän jopa haisee. Mestari kiinnostuu Freddiestä kenties siksi, että Freddie on haaste. Kaipaako rakki isäntää vai vapautta? Niin tai näin, miesten suhde muistuttaa läheisesti miehen ja koiran välistä sellaista. Koira on valmis puolustamaan isäntää, vaikka isäntä toppuuttelisi. Kun mestari ja Freddie telmivät pihanurmella, koin tilanteen sellaisena, että vaikka mestaria naurattaa, sivulliset eivät ole varmoja, onko piski vaarallinen. Auttaako mestari Freddietä, vai käytetäänkö Freddietä hyväksi, siinä on kiinnostava kysymys, johon katsoja vastaa itse. Jos vastaa.

Kultin - ja koko elokuvan - merkitys jää hämäräksi. Mestarin terapia vaikuttaa tylsistyneiden kotirouvien huuhaaviihteeltä tyyliin kädestä ennustaminen. Todellista uhkaa tihkuu yksi hieno kohtaus, jossa mestari viettelee koiransa. Kamera on lukittu Phoenixin naamaan. Hoffmanin ääni anoo intiimejä vastauksia ja neuvoo, millä tyylillä pitää vastata. Mestari kaveeraa, mutta kaveerauksen varjolla pakottaa toisen ajattelemaan omalla tavallaan. Taistelu on voitettu, kun vastustaja/uhri on siellä minne hänet halusit, kysyitpä asiaa Doddilta, Sun Tzulta tai strategiapelien harrastajalta.

Kytköksiä skientologiaan löytyy (kuten huhut ennakoivat), mutta skientologia on kiinnostavampi juttu kuin tämä leffa. Jos mainittu aivopesukohtaus on jännä, niin koetapa tutustua skientologian perustajan L. Ron Hubbardin kirjoihin. Hubbard aloittaa selittämällä sekavasti, mikä on älykäs tapa lukea kirjaa, ennen kuin hän mitään sanoo. Hän yrittää nostaa itsensä opettajaksi todistamalla lukijalle, että lukija on tyhmä, ellei hän todella keskity. Tämä on uhkaavaa ja rasittavaa. Mestari Dodd on Hubbardiin verrattuna höppänä filosofi. Ja sitä paitsi, jos tämä on tulkinnanvarainen elokuva, niin yksi olennainen kysymys on se, kertooko tämä mistään kultista ensinnäkään. Alussa ja myöhemmissä vaiheissa elokuva on kiinnostunut lähinnä Freddien ympärillä leijuvasta merkityksettömän ajopuun löyhkästä, juurettomuudesta. Hahmo on kiinnostava, mutta ei kahden ja puolen tunnin ajan, joten pyrin löytämään sisältöä kulttijutuista.

Anderson tarjoaa hieman parhaan A-luokan kuvastoa. Pariin otteeseen kamera todella elää mukana rikkaan yksityiskohtaisissa tunnelmissa. Olennaisempaa on se, että tämä on näyttelijöiden elokuva ja Anderson osaa kehystää poikansa. Phoenixin ja Hoffmanin kokovartalosuoritukset ovat taidetta ja toisinaan viihdettä. Mitä tarinaan tulee, odotin huomattavasti rikkaampia rivien välejä. Uskonnollinen kultti on rikkain aihe, johon Anderson on tarttunut, ja yleensä kuulen kuiskauksia tuulessa, kun hän tarinoi. Mestari on näkemisen arvoinen, mutta tylsä elokuva.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa