Alfred Hitchcock oli mestari paitsi ohjaajana, myös itsensä tuotteistajana. Olen nähnyt Hitchcockin vain kuvissa, cameorooleissa ja lyhyissä videoissa. Olen kuullut pari lämmintä kommenttia vanhuksilta, jotka ovat nähneet muutaman sekunnin enemmän. Jo tämän perusteella minulla on vahva kuva siitä, kuka Hitchcock oli. Hän oli hieman hömelö, mutta itsevarma ja älykäs setä, jolle jännitysviihteen taikominen oli rutiinia. Uusimmastaan puhuessaan hän saattoi uneliaasti todeta, että tällaista tein - sinua se toki kiinnostaa. Kuulemma Hitchcock oli todellisuudessa hyvin vaikea ihminen. Leffa nimeltä Hitchcock rakentaa draamaa mestarin luonnevirheistä tarjoten silti juuri sellaisen sedän, jonka minä ja - voin kuvitella, että - ne vanhat parrat tahtovat. Viis siitä, minkälainen oli todellinen henkilö: näin hienoja hahmoja ei kasva puissa.

60-vuotiasta Hitchcockia näyttelee vahvasti meikattu 75-vuotias Anthony Hopkins. Huomautan antavani paljon anteeksi eläytyessäni, mutta vikoja en maskeerauksesta löytänyt. Hopkins on lähes tunnistamaton ja lähikuvissakin luontevan näköinen. Hopkins tasapainottelee koko ajan draaman ja komedian rajalla. Hän muuttaa ääntään lausuakseen höperöä, täytesanoja tursuilevaa ja teoriassa teennäistä dialogia, onnistuen luomaan charmikkaan veijarin, jossa on syvyyttä. Hopkinsin Hitchcock on ikoninen, viihdyttävä ja inhimillinen ilmestys kuten ovat Johnny Deppin Ed Wood ja Jim Carreyn Andy Kaufman, joten en pahastu: se on jo perinne, ettei tällaisia suorituksia kunnioiteta edes Oscar-ehdokkuudella.

Elokuvan mukaan Hitchcock tunsi olevansa paras "uusi Hitchcock" kuusikymppisenäkin, kun moni odotti hänen jäävän eläkkeelle. Hitchcock tarttui rohkeasti romaaniin Psyko, joka perustuu löyhästi sarjamurhaaja Ed Geinin elämään. Jos nykyään puhumme elokuvasta Psyko, on tarpeen kiitellä sitä, miten hyvällä maulla eritoten suihkukohtaus on tehty. Ed Geinin tekoihin verrattuna Psyko on hyvin pliisu, mutta aikanaan Hitchcock joutui taistelemaan tehdäkseen näin iljettävän leffan. Hitchcock jopa rahoitti Psykon itse, mitä ei suositella kenellekään Hollywoodissa: yksikin floppi voi tehdä porhosta pummin.

Merkittävin konflikti on miehen ja vaimon välinen. Helen Mirren tekee hienon suorituksen Hitchcockin voimakastahtoisena puolisona Almana. Hitchcock on kiinnostunut pääasiassa omasta urastaan, herkuttelusta, tissuttelusta ja tisseistä, eikä tässä ole montaa harrastusta, joista paremmat puoliskot pitävät. Kirjoittajana ja tuottajana vaikuttava Alma kokeilee tehdä töitä toisen miespuolisen kollegan kanssa, mikä lisää Alfredin stressiä. Tilanteesta rakennetaan kutkuttava ja huvittava jännärimäisillä tempuilla. Mikäpä olisi luontevampaa kuin kiihkeä musiikki ja alleviivaavat leikkaukset, kun jännityksen mestari pelkää, että vaimolla on suhde. Hitchcockin villeimmät hulluuskohtaukset jäävät hänen ja katsojan väliseksi salaisuudeksi: näin toimii taiteilijan mieli, elokuva spekuloi.

Yksityiskohdat kytkeytyvät toisiinsa ihailtavan luontevasti varsinkin jos muistamme, miten laiskoja kohtauskokoelmia useimmat henkilökuvat ovat. Hitchcock purkaa turhautumista elämään samaistumalla Psykon konnaan, joka on tirkistelijä, kuten on hänkin, mikä ei ole vaimon siunaama harrastus, koska vaimo kokee alemmuudentunteita kaunottarien seurassa, mikä on toinen ellei jopa vastaava ikään liittyvä asia, kuin on se, ettei pitkän uran tehnyt Hitchcock tunne saaneensa ansaitsemaansa arvostusta, jota hän yrittää yhä saada tekemällä uutta, vaikka hänen oikeastaan tulisi oppia arvostamaan sitä, mitä hänellä on... Pimpeli pom. Taitavaa.

Monet henkilökuvat kuten yliarvostettu Lincoln eivät kykene menemään juhlakalun pään sisälle. Ei sinne usein tahdotakaan mennä. Ikonin ihailu etäältä on tyylivalinta, josta en suuresti pidä, mutta jota voin kunnioittaa. Hitchcock on rahvaanomainen elokuva ja tätä minä juhlin. Leffa tietää mitä se voi tehdä turvallisesti suututtamatta ketään ja siitä se ottaa kaiken irti: elokuva on liikuttava kuvatessaan sekä ihmissuhteita että hetkiä joina taiteilija onnistuu. Vahvaa perustaa saa ilman muuta maustaa temppuilulla. Hitchcock muun muassa onnistuu toistuvasti asettumaan tavaramerkkimäiseen asentoonsa eli sivuprofiiliin. Elokuvan syleillessä tyyliään näin itsevarmasti, silmäniskuissa ei ole mitään teennäistä: ne muistuttavat lempeästi, että kyseessä on viihde-elokuva suuresta ikonista, josta monilla on mielipide, vaikka totuuden tietävät vain hänen lähimmäisensä.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa