Oletan Timo Koivusalon pukeutuvan aamuisin Pekko aikamiespojaksi ja pärisyttävän huulta peilin edessä, kunnes mopo lähtee käyntiin ja käsistä. Sitten hän naamioituu siviilivaatteisiin.

Vuonna 85 on mukavan miehen ohjaama kusipäisyyden ja juoppohulluuden ylistyslaulu, joka lipsuu surrealismin puolelle. Kaikki alkaa, kun pääasiassa vanhat ja rupsahtaneet duunarit jäävät kesälomalle. Eräs noin kolmekymppinen luppasilmä kollega ei saa ilosta otetta, sillä tyttöystävä saattaa olla raskaana. Ratkaisu: mies iskee sönköttämällä satunnaisen sutturan ja katoaa puoleksi vuodeksi, mikä on muuten 6 kuukautta. Tämä tapahtuu jo varhain. Jatkossa puhetta on ainakin kahden viikon ryyppyputkesta ja kahden viikon päästä tapahtuvista häistä, joten se on siinä ja siinä, onko edes elokuvan nimessä logiikkaa. Pukki ja suttura ovat päähenkilöitä, joten missään muussa ei ainakaan ole.

Kun sankareilta uupuvat sympaattiset luonteenpiirteet ja tarve muuttua, soisin heidän sahaavan toisiltaan jalat Saw-elokuvassa enkä vannovan ikuista rakkautta romanttisessa komediassa. Tasa-arvoisen moraalittomassa filmissä luonnevirheet menisivät, mutta jo sieppaa, kun ääliöille rakennetaan sädekehää sivuhahmoja haukkumalla. Aikahypyn aikana toinen duunari pistää kapakan pystyyn. Hän on hieman ylpistynyt, ja koska oma-arvontunto on Suomessa rikos, häntä käsitellään kuin saastaa. Myös taustalla pyörivät luuserit jaetaan kahteen leiriin heppoisin perustein. Eräs hyvä jätkä on alkoholisti, jonka kädet tärisevät ennen tasoittavaa, mikä on keventävää huumoria, koska on se niin hyvä jätkä! Pahikset ovat pahiksia, koska heidän pomollaan on keikarinvaatteet. Kenelläkään ei ole syytä esiintyä elokuvassa saati tapella, mutta pari Asterix-henkistä koko kylän painimatsia saadaan käyntiin.

Ennen kuin kerron miksi osa parhaista aivosoluistani teki itsemurhan, hoidan kehut pois alta. Tökeryys on liukasta ja tuorettakin. Digiajan tehosteet antavat ryhtiä Koivusalon visiolle. Kun hän nykyään kikkailee esimerkiksi viemälle meidät 80-luvulle ja ponnahtamalla heti takaisin 2010-luvulle, koska iPadia ja elektroniikkapeliä on vertailtava, on temppu toteutettu silkkisen mauttomasti. Eniten huvituin siirtymästä, jossa jäihin hukkuva äijä yhtäkkiä saa persettä, koska hukkuminen oli vain huumoria ja tarina etenee. "Tahattoman koominen komedia" on paradoksi, mutta niin on marjat, etten ase ohimolla myöntäisi nauraneeni tekijöiden haluamalla tavalla. Vitsit ja näyttelijöiden suoritukset ovat itsenäisinä ilmiöinä yhtä epävireessä kuin tilkkutäkkimainen kokonaisuus.

Jälkikäteen opin, että Vuonna 85 on myös Suomen suosituin lavamusikaali. Tämä selitti paljon - joskaan ei sitä, miten edes meidän Pekko voi epäonnistua näin eeppisesti. Idea oli joskus se, että hömppätarina sitoo yhteen laulu- ja tanssikohtaukset, joissa tulkitaan tunnettuja suomalaisia 80-luvun rokkibiisejä. Pekko saatana on poiminut tästä skenaariosta sen tarinan. Leffa ei ole musikaali, vaan sysipaska komedia, jossa taustalla soi sama tupla-CD, jonka omistin kakarana. Taas ruiskahti pinkkiä korvasta.

Kuten tiedämme, monet biisit kertovat pienen tarinan. Jukeboxmusikaalit harvoin onnistuvat hyödyntämään lyriikoita, mutta voiton puolella ollaan, jos laulava näyttelijä ottaa omakseen kappaleen tunnelatauksen. Tässä elokuvassa, kun komisario Peppone lähtee pysäyttämään pappojen taistelua, taustalla soi samanlaista Popedaa kuin radiosta tulee: "Kaasua, komisario Peppone! Peppone!" Kohtaus saattaisi olla rempseä annos pähkähulluutta, jos jäykkä komisario itse laulaisi ja tappelijat tukisivat. Kohtaus on tuskallisen halpa ja laiska elokuvassa, jossa kohtaus on merkityksetön ja vapaa taiteellisesta arvosta lukuunottamatta taustalla soitettavaa valmista taideteosta. Toisinaan musiikki istuu tapahtumiin niin heikosti, että on kuin joku katsoja yrittäisi terrorisoida näytöstä mankalla.

Kiitettävän komea ristiriita on sekin, etteivät tapahtumat liity musiikkiin juuri mitenkään. Eräs sivuhahmo tahtoo rokkariksi, joten hän mainitsee tämän. Suttura aikoo kiertää Suomea bändien perässä, mutta tämä vaihe ohitetaan sekunneissa. Julisteessa lukee manserock-elokuva ja musiikki koko ajan vetää huomiota puoleensa, vaikka kaikissa käytännön merkityksissä tämä on tarinaton tarina juopoista tehdastyöläisistä ja parista sieluttomasta ämmästä. Pidän soitetuista biiseistä, joten jos olisin myös alkuperäismusikaalin tuntija, Koivusalo olisi jatkossa mukavin mies, jonka hirttämistä en ole vastustanut. Säästän puolen tähden arvosanan vastaavia tilanteita varten.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa

P.S. Tiedän kyllä, että ohjaajia on kaksi. Koivusalon kanssa työskenteli Riku Suokas, ensikertalainen, stand-up-koomikko, alkuperäismusikaalin parissa työskennellyt Tampereen työväen teatterin ainoa oikeutettu johtaja, jonka ohjaajan kykyjä tullaan kunnioittamaan tässä elämässä tai seuraavassa.