Olisinpa amerikkalainen neekeri, joka saa absurdista leffasta vielä enemmän irti, tuumin länkkärin Django Unchained nähtyäni. Jamie Foxx on alistettu ja ruoskittu musta mies Django, joka vapautuu orjuudesta ja muuttuu oikein kunnon Mannerheimiksi toimiessaan palkkionmetsästäjänä. Elokuva ei varsinaisesti väitä, että kaikki jauhonaamat on lynkattava, mutta useimmat puheroolin saaneet vaniljat ovat psykopaatteja ja harmittomat sivullisetkin reagoivat hevosella ratsastavaan lakuun samalla tapaa, kuin amerikkalaiset poliisit tummaihoisiin autokuskeihin nykyäänkin (kuulemma).

Tarvitseeko elokuva fiksua valkonaamaa tasapainon vuoksi tai muista syistä? Kyllä vaan, "muista syistä", mutta eräs monista pienistä mestarillisista silauksista on se, että Djangon valkoinen liittolainen tohtori King Schultz on hienostunut ja trimmattu saksalainen, jonka saksalaisuutta korostetaan. Ottaen huomioon, että perinteisesti tyhmät viihde-elokuvat pyrkivät tarjoamaan porkkanan erikseen eri kohderyhmille (klassinen esimerkki: mustavalkoinen kyttäpari ja latinosivuhahmo kaupan päälle), pidän sitä erinomaisena vitsinä, ettei valkoihoisille amerikkalaisille anneta selkeää samaistumisen kohdetta. He ovat pahiksia: örkkejä. Murjaani on ainoa kokojyväamerikkalainen. Eräs zoomaus sivuhahmon ilmeeseen sanoo suoraan sen, että vähemmistöt saavat voimaa sankareista. Enemmistölle tekee hyvää näyttäytyä örkkeinä, vaikka synnit olisivat isien tekemiä.

Django Unchained on jälleen yksi kostoleffa Quentin Tarantinolta. Kosto on aihe, jota tahdon vastustaa varsinkin, jos tarinankertojat ovat riittävän älykkäitä ollakseen tosissaan, mutta Tarantino on vastustamaton, sanoipa hän mitä tahansa. Vanha vääräleuka tunnetusti ihailee surkeita, väkivaltaisia kostoelokuvia. Django Unchained vaikuttaa asettuvan tälle polulle. Tohtori Schultz on palkkionmetsästäjä, joka vapauttaa Djangon bisneksiinsä liittyvistä syistä. Hän lupaa auttaa pelastamaan Djangon vaimon. Kun pahojen miesten verta on roiskittu, leffa ottaa askeleen asialliseen suuntaan. Djangon vaimon omistaja ei ole rikollinen. Palkkionmetsästäjät teloittavat konnia tässä todellisuudessa, joten onko järkevää lähteä itse rikoksen polulle? Tarantino muuttuu puheliaaksi tätä ongelmaa käsitellessään. Ja leffa on yhä vain jännittävämpi. Odotukset rikkoontuvat ja ilmassa on ristiriitaisia kysymyksiä: voiko tarina enää päättyä tyydyttävästi katsojan ja hahmojen tarpeita ajatellen? Onko katsojalla oikeus odottaa, mitä hän odottaa?

Episodielokuvilla tyyliin Pulp Fiction ja Kunniattomat paskiaiset on se etu, että rakenne korostaa sisällön omalaatuisuutta, ja se heikkous, että rikottu rakenne väistämättä etäännyttää. Djangon vasta kerran katsottuani en mieti, mikä on Tarantinon paras ohjaus, mutta aion väittää, että Tarantinon tunteellisin työ on tämä yhden miehen matka. Django itse on länkkärihahmo; mystinen miesten mies. Hän on koston henki: syvällisempää sisältöä löytyy sivulauseista, jotka kertovat, miksi hän on. Vaimoaan Django rakastaa puhtaasti. Lisätään tähän mahtipontista musiikkia ja sielukkaasti kuvattuja maisemia, niin tunteelliseksi tätä on kuvailtava. Sisällökkäämpiä ihmissuhteita on nähty, mutta tarinan yleispätevät merkitykset saivat jonkin suolipumpun silmieni takana aktivoitumaan usein ja pysymään siinä tilassa, vaikken pillittänyt visuaalisesti. Tunnelatausta auttaa sekin - varsinkin Kill Billeihin verrattuna - että Tarantino rajoittaa leffafaneille suunnattujen silmäniskujen määrää. Eräs cameorooli on sellainen, monet hetket ovat mageita ja kärjistettyjä, eräässä vaiheessa jopa kuullaan hip hoppia, mutta temppuilu ei estä uskomasta tähän maailmaan.

Schultzia näyttelevä Christoph Waltz sai Oscar-ehdokkuuden, vaikka pahana plantaasinomistajana virnistelevälle Leonardo DiCapriolle ehdittiin ennustaa jopa voittoa. Waltz ja DiCaprio ottavat pienen "hienostuneisuuskisan" Tarantinon dialogista nautiskellen. Vaikka DiCaprio on kiitettävän perverssi keikari, hän ei yksinään saa aikaan niin paljon pahaa, kuin karismaattinen Waltz tuo mukanaan muuta. Väitänpä jopa, että plantaasinomistajan pimahtanutta mutta terävä-älyistä herra pääneekeriä näyttelevä Samuel L. Jackson varastaa show'n DiCapriolta heti, kun hän esiin linkuttaa - hahmo ensinnäkin on kiinnostavampi. Foxx on erinomainen valinta rooliinsa, mutta kuten sanottua, Django on ensisijaisesti cool: Foxx selviäisi mutkikkaammastakin roolista, jollaista elokuva ei kaipaa.

Lähes kolmen tunnin kesto tarkoittaa ennen muuta täyteläisyyttä. Pitkät, ihailtavan itsevarmat kohtaukset lumosivat, enkä useinkaan tiedostanut istuvani teatterissa. Muutamat heikommat mutta viihdyttävät hetket, kuten Ku Klux Klanin esiasteen korostetun koominen hyökkäys, rikkoivat lumouksen vain hetkeksi. Kutsun kokonaisuutta hallituksi vielä näin erikseen, sillä Tarantino tekee muutamia ratkaisuja, jotka tulevat jakamaan mielipiteitä, ja siksikin, että tahdon myöntää tälle Arska & Subotai -leiman. Joskus harvoin tämäntyyppinen seikkailu vakuuttaa jo varhain, että asenne ja otteet ovat niin omintakeisia (toki Tarantino kopioi muita elokuvia, mutta ne ovat kiinnostavampia kuin ne elokuvat, joita muut kopioivat), että matka saisi johtaa minne vain ja kestää vaikka kymmenen tuntia (!), ja minä olisin silti mukana kaikella innolla. Näin kun käy, mieleeni palautuvat ne hetket Conan barbaarista, joina Conan ja Subotai juoksentelevat minne sattuu upean musiikin soidessa.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa