Uusin Anna Karenina on hyvin nätti Twilight sivistyneistölle. Heille jotka eivät klassista tarinaa tunne, muotoilen asian siten, että Keira Knightley näyttelee vanhan Venäjän seurapiireissä vaikuttavaa bimboa, joka ihastuu kikkarapäiseen keikariin, mistä hänen aviomiehensä ei pidä. Vaikka elokuva käsittelee aiheiden rakkaus, avioliitto ja asema yhteyksiä, on turvallista väittää sisällön jääneen romaaniin. Tyhjänpäiväinen ähkintä pinnallisissa lemmentuskissa näyttäytyy Twilightia laadukkaampana lähinnä koska tyhjäpäisyyttä ei sentään juhlita: tarinassa on moraali. Jopa lihaa syövä heteromies saattaa selvitä tästä hengissä samaistuessaan muutamaan partanaamaan, joilta geelitukkakeikari vie naiset.

Omalaatuisella (tärähtäneellä) ohjaajalla Joe Wrightilla on lupa tulkita kulunuttakin kamaa. Wright ei ole tehnyt tavallista pukudraamaa, vaan hän hyödyntää lavateatterin tunnelmia ja ylitseampuvia leffajekkuja jopa yhtä aikaa. Esimerkiksi hevoskilpailukohtaus tapahtuu teatterin lavalla, vaikka mukana on oikeita hevosia. Kohtaus, joka voisi olla tyyris perinteisesti toteutettuna, on toteutettu pienimuotoisesti mutta taitavasti. Jokin täällä haisee, sanoi korvalääkäri tutkiessaan ohjaajaa, jonka aivopierut eivät johdattele katsojaa tarinan sisälle. Teatterimaisuus ja siihen liittyen useat hullunkuriset siirtymät alleviivaavat sen, ettei tämä ole totta. Teoriassa tyyli on perusteltua, sillä loppupuolella tuumin Annan itsensä olevan todellisuudesta irtaantunut hemmoteltu elitistikakara. Mutta tämäkö on leffan sanoma? Onko muinaisten porhojen kritisointi puhuttelevaa? Käytännössä ihmissuhteet ovat olennaisinta antia, eikä näin temppuileva ja ontto ihmissuhdedraama useinkaan aktivoinut helposti nyyhkivän allekirjoittaneen tunteita.

Leffa sai juuri 4 Oscar-ehdokkuutta pinnallisissa kategorioissa, joten ei hävetä myöntää, että aluksi pinta lumosi minut. Ne hullut siirtymät, pari pitkää kamera-ajoa, loisteliaan yksityiskohtaiset puvut ja esineet, ja Wrightin parhaasta elokuvasta Sovituksesta tuttu luova musisointi viehättivät silmää ja korvaa. Tiedostin hyvin, etten välitä tarinasta. Siksipä mieleen Twilight-elokuvat muistuivat, sillä niistä pitävät lahjat ihmiskunnalle pitävät myös kirjoista, joihin puunaamahahmojen ajatukset jäivät. Parhaimmillaan Anna Karenina tuntuu oheistuotteelta, joka kuvittaa sen mistä katsoja jo pitää. Toistan: parhaimmillaan. Nättiä temppuilua ei riitä koko matkalle. Hillitymmissä vaiheissa kerronnan epävireisyys korostuu.

Eräs visuaalisesti onnistunut hetki kertoo, miten melodramaattisia ovat Annan tunteet. Tunteet ovat uskottavia, mutta miksi ne tulevat ja keitä nämä hahmot ovat, sitä saa arvailla. Anna on joku kiimainen kotirouva ja lisäksi sitä mitä päässäsi päätät, oletpa lukenut kirjan tai et. Tarina etenee tympeän toteavaisesti puuroutuen pahasti. Siskon kaimoillakin on sivujuonensa, eikä leffalla ole tarvetta perustella, miksi kokonaisuus on mitä se on - sillä klassikko on klassikko, vai mitä? Teos voisi loppua kuin seinään puoli tuntia aiemmin ja se mikä toimii toimisi ihan yhtä hyvin.

En kritisoi kenenkään suoritusta. Knightleyn Anna on vivahteikas, ylpeä, miellyttävä ja korea, ei lainkaan pahansuopa, vaan yksinkertaisesti tyhmä kana. Tämä olisi hieno sivuhahmo paremmassa elokuvassa. Vastaavasti tukkageelimulkvisti Aaron Taylor-Johnson nostaa arvoaan silmissäni, sillä en heti hoksannut, että nätti naiivi kukko on Kick-Assin ja Raakalaisten pääosapoju. Nukkeihmisillä on nukkeihmisten ongelmia. Jude Law ja Domhnall Gleeson näyttelevät järjellä ymmärrettäviä karvakuonoja. Gleesonin kiltit silmät ovat tärkeitä erikoistehosteita, sillä tapaan toivoa että edes sivuhahmoissa on samaistuttavaa inhimillisyyttä; sivistyneisyyttä ja haavoittuvaisuutta. Uskottavat suoritukset vetävät huomiota itseensä kikkailunkin aikana, mikä johtaa surrealistisuuteen, jota ohjaaja varmasti tavoittelee. Tarina vaan ei toimi. Rytmitaju loistaa poissaolollaan. Tarve tyylitellä tuntuu usein unohtuvan, kunnes jokin kohtaus on jälleen pakko esittää epärealistisesti, koska "maailma on näyttämö", tms.

Tunteellinen klassikon tulkinta Coriolanus (2011), villin näyttävä Moulin Rouge ja askeettisen teatterimainen Dogville ovat eräitä hienoja, keskenään tyystin erilaisia elokuvia, joihin Anna Karenina vertautui mielessäni epäsuotuisasti. Arvosanassa on kokonainen tähti "värit vilkkuvat, vau" -bonusta.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa