Kun Tarja Turunen - se yön kuningatar, sadun sotanoita - oppi haukkomaan happea haitaria hiljaisemmin, Nightwish saavutti potentiaalinsa. Minulla ei ole ollut mitään erityistä Anette Olzonia vastaan, koska hänellä on heikko ääni, enkä ole tutustunut tarkemmin yksittäisten bändien yksittäisiin pilleihinkään. Kun Olzon - tai joku Johanna Tukiainen, joku hirveä Matami Mimmi - astui ihan vain ohimennen eteeni elokuvassa Imaginaerum, tunsin jotakin puhtaan kaunista. Olin syvästi kiitollinen, että Tarja ja Tuomas Holopainen ja pojat kohtasivat maailmanhistoriassa. Olen janonnut elokuvaa, joka hyödyntää Nightwishin musiikkia: olen visioinut kuinka kuvasto ja sävelet rakastelevat nostaen taivaisiin laatunäyttelijöiden virittelemät tunteet. Ymmärsin viimein, että olen odottanut planeettojen asettuvan jonoon, vaikka ne sen kerran jo tekivät. Viis leffoista. Tarja on hyvässä hapessa usealla levyllä. Kiitos. Järkeilin tällaisia hyvän tovin, kunnes jumankeuta muistin olevani yhä teatterissa puolivälissä näytöstä.

Imaginaerum on samannimiselle albumille sukua oleva fantasiadraama. Viimeisiään vetelevä säveltäjä hourii lasaretissa. Vanhus näkee itsensä pääasiassa nuorena poikana, joka yrittää käsitellä muistonsirpaleita ja näkymiä, joita kuvaavat parhaiten sanat: difference clouds (Photoshopin käyttäjät tajusivat). Oletettavasti säveltäjä on elänyt elämänsäkin uneksien. En epäile etteikö ainakin Holopainen uneksisi, mutta kun elokuva maalailee unia traumoista ja merkittävistä esineistä, se tuntuu kopioivan perussarjiksia ja unikirjaa. Tinasotilaita. Lasipallo. Todellako?

Samaan aikaan säveltäjän tytär ja viimeiseksi jäänyt hoito yrittävät ymmärtää minkälaisen miehen kanssa he elivät. Käytännön draama on niin epäuskottavaa, että kun hahmot muuttuivat, jaksoin tuskin hymähtää sille, ettei hahmonkehitystä ansaittu. On helppo ymmärtää, mitä leffa tavoittelee vaikkapa kun tytär isänsä papereihin tutustuu, mutta huipentumat eivät toimi: ahaa-elämys joka pukisi saippuaoopperaa puhumattakaan rockoopperasta jää teoreettiseksi. Vastaavasti uskon ymmärtäneeni, että kokonaisuus on sen suuntainen runo, kuin että: mieli on hauras ja kaunis kaikkine salaisuuksineen, jotka voivat vaurioittaa niin mieltä kuin todellisuuttakin. Toteutus ei ole idean tasolla.

Holopainen on yksi ideamiehistä, mutta ei käsikirjoittaja ja musiikkiakin on muokattu. Leffa ei ole albumin kuvitusta, vaan verrannollinen kesäteatterin ja DJ Julle-Puten tyrimään tulkintaan oopperasta Taikahuilu, joka saisi Mozartin kääntymään joukkohaudassa. Noloimmassa kohtauksessa Nightwishin vauhtimusiikkia soitetaan samalla kun tytär ja mummohoito sanailevat arkisia juttuja.

Kuva ja ääni ovat kuin kaksi viivaa, jotka kohtaavat harvoin ja pikaisesti. Yhteensä korkeintaan minuutin ajan aitoa iskuvoimaa kehittyy. Päätön kana löytää jyvän: aivan, ylitseampuvat nuotit ovat oikea tyylivalinta, kun pappa ajelee vuoristoradalla muistojaan karkuun. Visuaalisesti muutama huipentumaksi tarkoitettu kiiltokuvahetki on ihan kiva. Päähenkilöä vainoava lumiukko on suhteellisen tyydyttävästi läsnä. Toisaalta kokonaisuudessa on vahvaa studion tunkkaisuutta. Heikoimmat hetket toivat mieleeni 90-luvun CD-ROM-seikkailut tyyliin Harvester, kun näyttelijöiden valaistuskin oli vaihteeksi pielessä. Kun vihreän kankaan edestä astuttiin aitoihin alkeellisiin lavasteisiin, ajattelin että vihreän kankaan edestä astuttiin aitoihin alkeellisiin lavasteisiin.

Astelin näytökseen sillä asenteella, että kaivan esiin merkitykset jotka humppakriitikot missasivat! Hykertelisin tyytyväisenä siinäkin tilanteessa, jos Imaginaerum olisi loistelias sekasotku, oikein kunnon rynäisy pää edellä paskaan, sillä Nightwish on eeppinen bändi! En kuitenkaan saanut tästä mitään irti, en sen vertaa kuin keskinkertaisesta musiikkivideosta, koska jopa kappaleiden omat olemassaolevat draaman kaaret katkotaan. Mieleni harhaili kauas pois. Meh.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa