Yön mahtipontinen iskelmärock on saanut jälleen päivitetyn albumipainoksen. Tosin tuore Pelko Ja Rakkaus ei erotu plussana eikä miinuksenä orkesterin 2000-luvun levypinon joukosta. Haikean oloista iskelmärokkia ja ruikutusballadeita, Yö katsoo taustapeiliin ja muistelee menneitä rakkauksia. Meno maistuu tutulta platinaputkelta, vaikka Hakulinen on poissa ja Olli Lindholmin nimi lukee vain muutaman kappaleen tekijätiedoissa. Palkattu biisinsorvausporukka hoitaa homman kuitenkin tyylikkäästi, Yön perinteitä ja rakkauden kaavaa noudattaen. Petri Somer, Antti Kleemola, Negative-Jonne Aaron ja Juha Tapio auttavat Yötä pysymään rakkauden taisteluhaudoilla, tosin taistelumieli alkaa olla jo uupunutta ja nuutunutta.

Jos bändikään ei enää usko viisuihinsa niin kuka sitten! Ystävyyden haudalla ja Muistikuvat ovat jo niin mautonta pakkopullaa että Ollin turhautumisen on kuulevinaan kotisohvilla asti. 2000-luvun Yöllä on aikansa ja paikkansa (sekä faninsa) mutta tietyllä tavalla bändi on vaipunut näköalattomuuden ja kaavamaisuuden suohon - tunteellisia haikailuja pyörittävän jukeboxin käyttövoimaksi on helppo valjastaa ainakin kaupallinen menestys mutta henkinen lobotomia on enemmän kuin lähellä.

Onko bändillä sydän sataprosenttisesti mukana muiden sorvaamia Yö-pastisseja veivatessa? Viihteellisyydessä ja suurissa tunteissa ei ole mitään vikaa mutta paikoin orkesteri ei kuulosta enää uskottavalta. Kieltämättä Yön nykyinen materiaali on aavikkoretkeä rähisevälle rock-kitaristille tai raskaskätiselle rumpalille. Kiekon avaava Syyt syntyjen on rumpalin kannalta suorastaan unettavaa. Kokonaisuutta ajatellen slovariosaston väliin olisi voinut ripotella muutamia verevämpiä rock-paloja - herkät hetket eivät erotu toisistaan ja albumin nimiviisun lisäksi mieleen jäävät oikeastaan rokkaavampi (Ollin sävellys) Löytöretkellä ja pysäyttävän harras Kauneinta päällä maan.

Negative-Jonnen Tunnit sopisi hyvin myös Popedalle mutta vanhoja valokuvia selaileva Muistikuvat-jahkailu aiheuttaa myötähäpeää eikä Ystävyyden haudalla -synkistelystä löydy virtaa suuntaan tai toiseen. Albumin ehdottomasti paras suoritus on Herra Ylpön käsialaa. Ylpön säätämä kansitaide on samalla tyylikästä mutta myös väkevän puhuttelevaa - voi kun samaa voisi sanoa Yön musiikillisesta erektiosta.

Valitettavasti musiikillinen intohimo ja tekemisen leimahtava liekki eivät kantaudu ainakaan allekirjoittaneen rintataskuun. Olkoon musiikki kauhottu mistä tahansa lokerosta, aidolla sydämen äänellä puhalletaan kokonaisuuteen sielua. Herätys, miten Ollilta sujuu rock'n'roll!