Rahan tuloa ei voi estää. Palkkamurhaaja Joe listii seuraavaksi itsensä. Hän epäröi vain hetken, mikä on virhe: hän pääsee pakoon. Pomo suuttuu. Jatkossa Joen on suojeltava itseään kollegoiltaan samalla, kun hän yrittää tappaa itsensä, joka yrittää suojella häntä ja itseään. Nuorta Joea näyttelee Joseph Gordon-Levitt. Tulevaisuudesta tupsahtanutta vanhaa Joea näyttelee Bruce Willis.

Tämä ei ole tieteisjännärin Looper tarina, vaan alkuasetelma. Muikeita yksityiskohtia ja käänteitä piisaa. Osassa jekuista on tarkemmin ajatellen yllättävänkin paljon ja osassa yllättävän vähän logiikkaa. Juoniaukkoihin tarttuminen olisi hölmöä, sillä aikamatkustus on aina fantasiaa, eivätkä juoniaukot vie arvoa olennaisilta asioilta, kuten siltä miten päähenkilö juoneen reagoi.

Tulevaisuudessa aikamatkustus on laitonta... mutta helpompaa kuin murhaaminen. Looppaajat ovat rikollisia pyöveleitä, jotka teloittavat tulevaisuudesta lähetettyjä uhreja, kunnes heidän on hävitettävä loputkin todisteet eli itsensä. Palkka on hyvä. Alamaailmassa elinennuste tunnetusti on heikko. Mikseipä Joe suostuisi tällaiseen järjestelyyn? Ehkä vanha Joe tietää. Kun saman henkilön eri versiot elävät samassa ajassa, heillä on maaginen leffapuppuside, jonka vuoksi haava nuorukaisessa muuttuu välittömästi arveksi vanhuksessa. Looper tekee vanhalla idealla useita omaperäisiä ja ravisteleviakin asioita: logiikkaongelmat eivät estä leffaa jäämästä jyskyttämään takaraivoon. Samaan aikaan Looper saa muutamat klassiset moraaliset kysymykset vaikuttamaan sopivan tuoreilta. Jos vastaukset eivät elämääsi muuta, ovat ne varsin viihdyttäviä.

Muuntautumiskykyisellä Gordon-Levittillä on muovia naamassa, koska hänen on tarkoitus muistuttaa Willisiä. Olipa se tarkoituksellista tai ei, tämä tukee suoritusta: varsinkin pidempään silmäiltynä Gordon-Levitt näyttää luonnottomalla tapaa turmeltuneelta, kuin plastiikkakirurgin uhrilta. Joe on itsekäs ja vaarallinen niin nuorena kuin vanhanakin, mutta tarina ja näyttelijät pitävät esillä ajatusta, että ehkä ympäristö on turmellut hänen olemassaolevan inhimillisyytensä. Looperissa on tunnetta. Vanha Joe luulee tulleensa järkiinsä, mutta tarina ei ole näin yksinkertainen.

Ohjaaja-kirjoittaja Rian Johnsonille (Brick, The Brothers Bloom) on povattu loistavaa tulevaisuutta. Looper muistuttaa monia Christopher Nolanin ideaelokuvia hyvässä ja - ei pahassa, mutta - vähemmän hyvässä. Ideoissa on tuoreutta ja intohimoa. Huippukohdat ovat taiteellisesti ja teknisesti onnistuneita. Silti ohjaaja ei välttämättä vakuuta, että hän on mestari, jolle elokuvien tekeminen on luonnollista kuin hengittäminen. Looper kuten esimerkiksi myös The Prestige olisi välitön klassikko, mikäli toteutus nousisi keskinkertaisuuden yläpuolelle yhtä selkeästi kuin tarina.

Looperin rytmissä on enemmän hyvää kuin huonoa. Katsoja pysyy varpaillaan. Tarina hallitsee: vauhtia nähdään vain tarinan luvalla. Tarinaa on paljon. Kun tarinaa on paljon, joskus on fiksua oksentaa katsojan niskaan kunnon satsi ja nopeasti todistaa, että selittelyt kannatti kuulla. Näin Looper aloittaa: kertojan höpinöiden ja turhan kätevän dialogin jälkeen alkaa tapahtua. Outoa on se, miten myöhäisessä vaiheessa osa tärkeistä hahmoista ja jekuista esitellään. Elokuva tahtoo panostaa niihinkin kunnolla, joten se joutuu hidastumaan, vaikka katsojan mielessä saattaa jo pyöriä ajatus "oooh, Rian, lujempaa". Kun tahdoin antautua elämykselle ja odottaa vain odottamatonta, aloinkin nähdä elokuvan saumat ja arvailla, miten elokuva yrittää toimia. Looper ehdottomasti on huippuleffa, mutta toisinaan kameramies näkyy peilissä tai mikrofoni tippuu kuvaan: ei kirjaimellisesti vaan kuvainnollisesti.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa