Skyfall ei viihdytä täyttämällä odotukset, Skyfall ei viihdytä ylittämällä odotukset, mutta Skyfall viihdyttää rikkomalla odotukset.

Pahikset ovat pöllineet dataa. Se on nolo juttu Iso-Britannian salaiselle palvelulle. Byrokraatit kyseenalaistavat viraston roolin nykymaailmassa. James Bond on taas ryninyt ja puolikuntoisuus peilautuu järjestön ongelmia vasten. Jopa keksijä Q tuumii vempaimiin tukeutuvan alfauroksen olevan antiikkia. Daniel Craig näyttää masentuneelta. Kunnolla Bondia ei edes paneta. Alkuräjähdys ja ihon alle menevä tunnusbiisi ovat mieltäylentäviä - halleluja - mutta sitten: miksi minä tätä enää katson? Kunhan asioita taas tapahtuu, kysymyksen sävy vaihtuu. Mitä on tapahtumassa? Mitä tahansa saattaa tapahtua! Ja niin tulevat kylmät väreet.

Vastaavasti, jos puolisosi kertoo hymyillen lottovoitosta, sinä yllätyt. Yllätyt uudestaan kun hän kertoo voiton tulleen kuukausi sitten ja että hän on värvännyt lakimiehiä, koska hän ei aio antaa sinulle mitään. (Ja niin tulevat kylmät väreet.) Skyfallin huippuhetkienkin aikana pelkäsin kokonaisuuden olevan temppuilua. Se ei ole temppuilua, että Kuuraketti alkaa naurettavana ja päättyy entistä naurettavampana: se on johdonmukaista. Se on tarpeellista temppuilua, että Sithin kostossa nähdään 70-luvun lavasteita, koska leffa virallisesti telakoituu 70-luvun leffaan. Etäännyttävää temppuilua on tyylin vaihtaminen useaan kertaan. Turhauttavaa temppuilua on lupaavasti esiteltyjen yksityiskohtien puolihuolimaton räpeltely.

Sarja on 50-vuotias. Craigin seikkailut ovat modernisoituja bondeja, eikö totta? Skyfall kommentoi tätä monella tapaa oudolla logiikalla. Fani reagoi, kun uutuus kritisoi edeltäjiään. Jos fani pienellä ja sievällä tavalla ärsyyntyy, ehkä hänen oli tarkoituskin... Kun Skyfall nostaa hattua vanhoille bondeille, harmi muuttuu riemuksi! Kun tyyli vaihtuu taas, riemu lässähtää hämmennykseksi. Skyfall tahtoo olla Bond ja Craig-Bond ja uudenlainen Bond. Näistä hahmoista, työlleen omistautuneista karikatyyreistä on tarkoitus välittääkin. Draamatyyliin. Jep ja hommahan menee muuten niin, että vaikka kautta fanimummuni muiston vannon olevani fani itsekin ja itkin tapauksen Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa lopussa, en välitä persoonallisuutta kuin paitaa vaihtavasta Bondista ihmisenä vähääkään. Temppuilu on täsmälleen se tapa, jolla asiaa ei voi muuttaa.

Käsikirjoitus yhdistelee mielivaltaisesti eri tarinoihin kuuluvia hienoja kohtauksia ja täytemateriaalia. Joko pahikset luopuvat useimmista tavoitteistaan kesken kaiken, tai sitten he tavoittelevat yksinkertaisia asioita koomisen monimutkaisesti - mikä teoriassa saattaa olla meta-jekku-viittaus Bondin ja pahisten klassisen epäkäytännöllisiin kohtaamisiin. Ylipitkäkin Skyfall on, mutta plussat kyllä peittoavat miinukset ensimmäisellä katselulla. En tahdo paljastaa mitään Javier Bardemin suorituksesta, mutta niin kiehtovan kiero roisto hän on, että hän saattaisi jälleen viedä Oscarin jos tarina ei pettäisi häntäkin. Muutamat keskustelut ovat moitteettoman vangitsevia. Toimintaa saisi olla enemmän, mutta sekä iso aloitus että pieni yksinkertainen tappelu, josta saa selvää, ovat esikuvamateriaalia muille tällaisille. Eksoottisena matkailumainoksena tämäkään Craig-Bond ei toimi, mutta muutamaan omituiseen kohteeseen käsikirjoittaja onnistuu tarinan väkinäisesti viemään.

Haastattelin vanhempiani, jotka ovat perusperinteisiä Bond-faneja. Pidin elokuvasta enemmän kuin he, mutta kyllä hekin viihtyivät: leffa on "siedettävä". Ohimennen he tosin epäilivät, että mahtaako tämä menestyä, kun "sana lähtee kiertämään". Se mielipide olikin jo tuttu, että Craig ei ole oikea Bond, koska hänellä ei ole karismaa. Kun kuvailin elokuvaa turhan emmerdalemaiseksi, vanhempani tiesivät selittämättä mitä tarkoitan.


Provided by Filmtrailer.com