Vangitseva traileri auttoi kivaa perusleffaa Taken nousemaan yllätyshitiksi. Liam Neeson lausui periaatteessa että: "Olen kova jätkä. Tapan sut." Jäätävän itsevarma artikulointi toi uhoon tyyliä, eikä väheksytä alitajuntaa kutittelevaa sinänsä merkityksetöntä mysteeriä: miksi Neeson on niin kova? Taken oli nähtävä. Jos olemme ahneita ja laiskoja, katsomme jatko-osankin, vaikka on häviävän pieni mahdollisuus että hyvin yksinkertaisia ideoita voidaan tyydyttävästi kierrättää. Taken 2 onnistuu. Mielestäni.

Ensimmäinen hieno sana jolla koetan kehrätä paskasta kultaa on impressionismi. Impressionismi on sitä, että taiteilija räpeltää onnettomasti perinteisiin mestareihin verrattuna, mutta taiteen tuntija onnistuu näkemään sotkun sielun.

Taken 2 rakentuu hutiloidun käsikirjoituksen ja ylivilkkaan kameratyöskentelyn varaan. Jos lähdet ulkomaille, ota mukaan kranaatteja. Jos sinut kidnapataan, voit kilauttaa kaverille ja käskeä häntä viskelemään kranuja julkisilla paikoilla, jolloin tietenkin ymmärrät missä itse olet. Rakastan tällaista MacGyver-puppua. Tällainen joko toimii tai ei. Tämä toimii, koska Neeson on äärimmäisen vakuuttava ja koska kuoppaisella tiellä juopotteleva kameramies tavoittaa olennaisen. Keskivaiheilla teos on ihailtavan puhdas toimintajännäri vailla harha-askelia. Unohdin syödä karkkeja.

Toinen hieno sanani on psykologinen. Neeson on Batmanin ja Darth Vaderin mentori, jumala Kreikassa ja Narniassa ja Darkman. Jos kidnappaat hänen tyttärensä, pyydät anteeksi. Jos sukulaisesi kidnappaa, viet kukkia haudalle. Taken 2 kertoo luuserikonnista, jotka tahtovat kostaa edeltäjiensä kohtalon. Pitäisikö jännittääkin? Kyllä, koska kyseessä on tyydyttävä keski-ikäisen miehen fantasia. Roistot koettavat purkaa vihan Neesoniin, tyttäreen ja ex-vaimoon, eikä Neeson voi olla kaikkialla yhtäaikaa. Parhaansa hän yrittää. Jos miehellä on Neesonin silmät, hän todella välittää. Jäykällä miehellä on ongelmia perheen kanssa, joten siinä on lämpöä, kun hän saa olla täydellinen isä luolamiesten standardeilla.

Myös Maggie Grace ja Famke Janssen inhimillistävät hahmonsa moitteetta. Grace-tytär osoittaa taistelutahtoa oltuaan viimeksi uhri, mistä kumpuaa tyttöpoweria ja kaivattua haavoittuvaisuutta. Hahmojen motiivit ovat selkeitä ja hyödyllisiä toisin kuin vaikkapa Medusan perinnössä. Hahmoja. Liike-energiaa. Viis muusta.

Heiluva kamera hukkaa osan yleisöstä. Aloitin kriittisellä mielellä, mutta opin arvostamaan tehokasta rytmiä kokonaisuutena. Sankarit pyrkivät hallitsemaan kaaosta, joka alkaa yllättäen. Tiettyyn pisteeseen saakka jopa sekavuus tukee tätä - paremmin ainakin, kuin tarinaa agentista, jonka suunnitelma menee mönkään. Lähitaistelukohtaukset saisivat olla selkeämpiä.

Tarinassa on rajuja uskottavuusongelmia, enemmän aukkoja kuin tarinaa ja klassista toimintaleffarasismia, jota katsoja tuskin rekisteröi, ellei hän kuulu ihmisryhmään joka ei koskaan esiinny positiivisessa valossa. Konnat ovat epäarjalaisia törkyturpapsykopaatteja kuten yleensäkin. Eräs kohtaus, jonka ainoa tehtävä on näyttää mitä puhdas pahuus nyt puuhailee, käyttää muslimien rukouskutsua "muuten vain, tunnelmaa luodakseen". Toisin kuin vaikkapa suomalaisilla Oscar-ehdokkailla viime vuosilta, leffalla ei ole läpimätiä poliittisia aatteita, vaan yksinkertaisesti laho pää. Jonkun on vastaanotettava hahmojen liike-energia ja fanien miellyttämisestä kiinnostunut pikarahastus tietenkin valitsee kliseen.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa