80- ja 90-lukujen vaihteessa vauvakasvoiset poliisit soluttautuivat kouluihin opiskelijoina. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin ohjelma käynnistetään uudestaan, koska uusia ideoita ei ole. Näin sanotaan ääneen komediassa, joka perustuu 80-luvun tv-sarjaan 21 Jump Street, jossa Johnny Depp löi itsensä läpi. Kierrätys on yleensä tyhmää ja väsynyttä, joten leffa saa sympatiapisteitä olemalla rehellisesti tyhmä ja väsynyt. Channing Tatum ja Jonah Hill näyttelevät vilpittömin silmin lapsellisia ääliökyttiä. He tahtovat olla kunnon poliiseja. Se on vain hellyyttävää, että he tahtovat myös olla makeampia teinejä, kuin he olivat omana aikanaan. Virkavirheet ovat rajunpuoleisia, mutta pojilla ei ole pahaa tahtoa.

Morton ja Greg kinastelivat nuorina, mutta poliisikoulusta saakka he ovat täydentäneet toisiaan. Morton on "aivot" (kirjaviisaana hän osaa auttaa Gregin läpi tenteistä) ja Greg lihakset (hän jopa uskaltaa tehdä pidätyksiä). Salakytiksi heidät värvätään epäpätevyyden vuoksi: jopa heidän tulisi kyetä selvittämään mistä kakarat saavat huumeita. Greg olettaa sulautuvansa vaivatta suosittujen oppilaiden ympyröihin, mutta nykyään kouluissa onkin kovisten ja luusereiden ohella mitä lie hipstereitä ja gootteja. Vanhat pojat hämmentyvät: poliisin elämä ei olekaan räjähdyksiä ja takaa-ajoja ja nyt tämä? Teinielokuva kohtaa kyttäjännärin ja molempia lajityyppejä parodioidaan osoittamalla niiden epäuskottava elokuvamaisuus, paitsi että joskus elokuva irroittelee elokuvamaisesti. Tekijöillä on hauskaa ja tunne tarttuu, lähinnä se on olennaista.

Rentoudesta kiitän ohjaajia Phil Lord & Chris Miller. Heidän esikoispitkänsä Poutapilviä ja lihapullakuuroja on hallittu ja hullu ja megamuikea animaatio. Minulla on tarve fanittaa herroja, joten tunsin taakan putoavan sydämeltäni, kun 21 Jump Streetin nähtyäni opin, etteivät he kirjoittaneet tätä. Käsikirjoitus on huono! Sitähän minä katsoessa epäilinkin. Läppä on vetelää ja hyvin kaavamaista hyvin tutulla amerikkalaisella tavalla: turpaan lyönti ja huumeiden nappaaminen ovat olevinaan vitsejä. Tämmöinenkin teksti voidaan tulkita hyvällä huumorintajulla. Lettukestit syntyvät ilman gourmee-eineksiä, kunhan joku viitsii päivystää pannun vieressä.

Lihapullakuuroissa hienoa on yksinkertaistettuna vitsien määrä, ja se, kuinka vitsejä alati kehitetään ja yhdistellään toisiinsa. Tätä yritin löytää jumppi-streetistäkin. Se on lupaus vitseistä, kun kyttiä kielletään makaamasta opiskelijoiden ja opettajien kanssa. Kun yksi opettajista pyllistää ja kiimaisesti sopertaa, vitsi pysyy elossa - heh heh. Ja niin: vitsi oli jo tässä. Tässä: siitäkin huolimatta, että yläkoululempeä aikanaan vaille jäänyt Morton ihastuu opiskelijaan (18-vuotiaaseen). Elokuva esittelee runsaasti asioita, joista useisiin se myös palaa, mutta vaikuttaa siltä, että tämäkin käsikirjoitus on rustattu alusta kohti loppua. Asetelma on keksitty ensin ja huipennus vasta sitten. Hyvien vitsien keksiminen tuolla tyylillä tapaa olla vahinko.

En muista (näin päivää myöhemmin) mille tarkalleen ottaen nauroin, mutta olen varma nauraneeni. Koominen ajoitus pelittää. Tähdillä on kemiat kunnossa keskenään ja kokonaisuuden kanssa. Jos sankarit riehaantuvat, riehaantuvat ohjaajatkin, ja jos sankarit vetävät huumeita, kuvakerrontakin sekoaa. Muutamissa huonoissa jutuissa kenties ryvetään turhan monta sekuntia, mutta pitkää piimää en havainnut, vaan vaihtelevista tunnelmista huolimatta kokonaisuus on tasaisen liukas. Sellaisten Jonah Hillin komedioiden kuin Superbad ja Get Him to the Greek ystäville 21 Jump Street sopii ilman muttia. Ohjaajat todistavat olevansa luotettavia, mutta odotan heidän seuraavan työnsä Lego the Movien olevan jotakin omaperäisempää.